Miss´ sypressit tuoksuu nyt talvellakin...

Seimiasetelmakin valmistui ennen h-hetkeä!

Joutuihan se joulu tänne Espanjaankin, vaikka välillä iski epäusko. Aatonaattona lämmintä oli reilusti yli kaksikymmentä astetta ja vietimmekin iltapäivän rannalla lämpimällä hiekalla pötkötellen ja hiekkalinnoja rakennellen. Serkut mummolassa, Pohjois-Karjalassa, rakensivat samaan aikaan lumiukkoa.

Jouluaattoaamuna kuitenkin tulvahti joulutunnelmaa sekä sydämeen että kotiin, kun heräsin ihan vahingossa ajoissa ja nousin keittämään joulupuuroa tonttukatraalleni aamupalaksi, joululaulujen säestyksellä tietenkin. Tonttujen pääluku kasvoi joulun ajaksi yhdellä, kun 16-vuotias kummityttöni saapui Suomesta joukon jatkeeksi, saamaan valohoitoa raskaan lukiossa raadannan lomaan. Joulupuuron tuoksu houkutteli tontut keittiöön ja puuro maistui jouluisemmalta ja paremmalta kuin koskaan! Lokinpoikanen löysi lautaseltaan myös mantelin. Koska täällä jouluun ei nyt kuulunut kuusenhakua, haudoilla käyntiä eikä saunomista, oli olemassa vaara että kaksi pienintä tonttua kilahtaa ennen kuin ilta ja Joulupukki saapuisivat. Päätimmekin tehdä jotakin peräti poikkeuksellista ja lähdimme aamupäiväksi Fuengirolan Bioparciin, pieneen, mutta todella hienosti laitettuun eläinpuistoon.

Aattoaamuna koko kaupunki näytti ihan tavalliselta, ihmisiä hyöri ja pyöri joka paikassa ja kaikki kaupat ja muut olivat auki, myös eläinpuisto, onneksi. Espanjalaisten joulun kohokohta on loppiainen, vaikka toki jouluakin juhlitaan. Jouluateria syödään sekä aattona että joulupäivänä ihan niin kuin Suomessakin, tai ainakin sinne päin, kinkku on Serranoa ja sitä syödään vähän myöhemmin kuin meillä päin on tapana. Jouluyönä monet menevät jouluyön messuun. Lahjat sen sijaan siis tuovat Itämaan tietäjät vasta loppiasyönä.

Kun olimme leikittäneet leopardivauvaa, katselleet krokotiileja ja kääpiövirtahepoja ja leikkineet leikkipuistossa, lähdimme kotiin syömään karjalanpiirakoita ja siestalle. Päiväunien jälkeen jaksoi taas miettiä ruoka-asioita ja sillä aikaa kun lapset katsoivat Lumiukkoa ja Tonttu Toljanteria, aikuiset laittoivat kystä kyllä: Serranon kinkkua, viiriäisen munia, luumulla täytettyä possua, salaattia, Manchego-juustoa, kylmäsavulohta, peruna- ja porkkanalaatikkoa... Tänä vuonna ei otettu paineita siitä meneekö jouluruuat oikeaoppisesti minkään maan tapojen mukaan vaan nostettiin pöytään sitä, minkä ajateltiin maistuvan. Kattauskin oli vuokra-asunnon vajavaisella astiastolla mitä sattuu, mutta tunnelma oli hyvä.

Espanjalaisilla on kai tapana poksautella ja paukutella ilotulitteilla milloin mistäkin syystä eikä joulu ole yhtään huonompi syy paukutteluun. Lokinpoikanen alkoi epäillä, että ulkoa kuuluvat pamahdukset syntyvät siitä, kun Joulupukki poroineen rikkoo äänivallin kiitäessään talosta toiseen jakamassa lahjoja. Ja ihme ja kumma! Ehkä asia olikin niin, sillä kun olimme saaneet jouluisen päivällisemme päätökseen ja lapset menivät parvekkeelta katsomaan kuka siellä oikein metelöi, niin parvekkeelle olikin ilmestynyt säkillinen lahjoja ja kirje itseltään Joulupukilta.

Rafaelin aukion joulukuusi.

Kova yrityksemme rajoittaa joululahjojen määrää tänä vuonna onnistui ainakin joten kuten ja lapsilla tuntuikin olevan tuplasti hauskempaa kuin aikaisempina vuosina, kun kaikilla lahjoilla ehti hyvin leikkiä jo aattoiltana. Lahjat olivat myös oletettavasti harkitumpia ja ehkä myös siksi mieluisempia kuin ennen. Neiti Ekaluokkalainen sai mm. flamencomekon ja -kengät sekä hartaasti toivomansa Tähkäpään, Lokinpoikanen taas lisää Legoja, niitä ei voi 5-vuotiaalla pojalla kai liikaa ollakaan, sekä Angry Birds -lautapelin, joka on kyllä pelinä ihan surkea, mutta inspiroi omistajaansa muulla tavoin leikkimään. Lahjojen avaamisen jälkeen avasimme myös Skypen ja soitimme mummolaan. Sielläkin oli jouluruoka syöty ja lahjat jaettu. Oli kivaa nähdä mummo ja pappa, serkut vanhempineen ja 16-vuotiaskin näki oman isänsä neljän tuhannen kilometrin päässä. Skype taitaa olla vielä Joulupukkiakin mystisempi tapaus!

Kun aattoilta alkoi jo kallistua loppuaan kohti ja lasten virallinen nukkumaanmenoaikakin oli jo ohi, puimme vielä ulkovaatteet päälle ja suuntasimme kymmenien tai ehkä jopa satojen muiden suomalaisten kanssa Rafaelin aukiolle kuuntelemaan jouluevankeliumia ja sytyttämään kynttilät sekä Jeesuksen syntymäjuhlan kunniaksi että siellä kaukana Koti-Suomessa oleville ystäville ja sukulaisille. Maa on niin kaunis -laulun jälkeen koko sisin hyrisi hyvää ja rauhallista joulumieltä.

Neljä yötä jouluun on...

Jouluvaloja Fuengirolan kirkon edustalta.

Eikä vielä tunnu edes pikkuruista stressin poikastakaan. Onpa kummaa. Ja jännittävää nähdä tuleeko se joulu sitten ollenkaan vai meneekö ihan ohi kerta kaikkiaan. En ole kyllä muulloinkaan kauheasti panikoinut joulun takia, mutta kyllä yleensä tähän aikaan vuodesta alkaa pällähtää päähän viime hetken ideoita suuritöisistä joululahjoista ja yllättävä inspiraatio paistaa sittenkin ihan kokonainen neljäntoista kilon kinkku, joka olisi kuulemma pitänyt ottaa sulamaan jo monta päivää sitten eikä sellainen missään tapauksessa mahdu edes meidän uuniin.

Varoitimme lapsia jo hyvissä ajoin, ettei joulupukki varmaankaan viitsi tuoda tänä jouluna meille kovin paljoa lahjoja, kun tietää, että meillä sitten keväällä kova homma rahdata ne Suomeen. Mutta ne muutamat, joista kyllä tuli sittenkin melkoinen säkki taas, on hankittu jo aikaa sitten. Ahneeksi heittäytynyt jälkikasvumme päätti kokeilla onneaan ja kirjoittaa sittenkin myös los reyes magosille eli kolmelle itämaan viisaalle, jotka jakavat espanjalaisille lapsille joululahjat loppiaisena. Ehkäpä ne tänä jouluna tuovatkin - pukilta varmaan joutaa muutama paketti jemmaan loppiaista varten - mutta tuskin ottavat tavaksi.

Joulukorttejakin oli hauska laittaa, vaikka tänä vuonna emme askarrelleetkaan niitä itse. Oli kivempaa ostaa espanjalaisia joulukortteja, joissa lukee ¡Feliz Navidad! Toivottavasti kortit löytävät perille. Ne, jotka eivät saa korttia, vaikka odottivat, voivat syyttää joko Espanjan postia Correosia tai Suomen Itellaa. Muutama kortti tai kirje on tähän mennessä kadonnut, mutta mitä muuta voi odottaa, kun kadun varsilla pidetään roskapönttöjä ja postilaatikoita vierekkäin?

Olemme ostaneet ja askarrelleet vähän joulukoristeita, valoja, tähtiä ja tonttuja. Jouluseimen ihanat hahmot löytyivät paikallisesta lahjatarvikeliikkeestä, mutta talli puuttuu vielä. Lokinpoikanen oli tosin sitä mieltä, ettei Jeesus-vauva varmaan pane pahakseen, vaikkei tallia olisikaan. Eihän se loppujen lopuksi näillä leveysasteilla niin haittaa. Sitä paitsi vauvat ovat niin pieniä, etteivät ne ymmärrä tuollaisista asioista. Joulukuusesta emme edes neuvotelleet. Kyllä täällä kuusia on, muovisia ja vaikka minkä värisiä, kimaltavia, vilkkuvia ja soivia tietenkin myös. Mutta mieluummin olen ilman kuusta kuin huolin sellaisen kammotuksen kotiini. Tyydymme joulutähteen.

Ihan kaikesta ei sentään voi jouluna luopua!

Kinkkuakaan ei tule, ei suomalaista eikä Serranon. Tai ehkä jälkimmäistä vähän. Peruna- ja porkkanalaatikot ostin Suomalaisen koulun vanhempainyhdistyksen joulumyyjäisistä. Ajattelin, että kun en kerran vaivautunut leipomis- ja laatikoiden vääntötalkoisiin, niin kannan korteni kekoon olemalla hyvä asiakas. Pipareita leivottiin anopin Suomesta tuomasta valmiista taikinasta ja joulutorttuja voi ihan hyvin tehdä espanjalaisesta voitaikinan vastineesta, anopin matkalaukusta kun löytyi myös paistonkestävää luumumarmeladia. Karjalanpiirakoita paistettiin tänään lasten kanssa, joku roti sentään! Mutta sekin oli oikein mukavaa yhteistä puuhaa eikä nostanut verenpainetta edes keittiötä siivotessa. Lokinpoikanen osoittautui luonnonlahjakkuudeksi pohjien kaulimisessa ja isosisko rypytti jo aika näpsäkästi.

Espanja änkeytyy joulupöytäämme ainakin suklaalla täytettyjen marsipaanileivosten ja jouluhalon muodossa. Sekä tietysti turrónen! Turrón on manteleista, sokerista ja hunajasta tehty levy. Se voi olla kivikovaa, mutta onneksi sitä saa myös pehmeänä versiona, joka ei murra syöjänsä hampaita ja joulun aikaan siitä on tarjolla vaikka kuinka paljon erilaisia makuja. Kaikkia näitä ja muutakin ruokaa saa onneksi kaupasta, joten kenenkään ei tarvitse raataa keittiössä joulunaluspäiviä. Voimme vaikka pelata lasten itse keksimiä lautapelejä ja kuunnella joululauluja. Kuunnelkaa tekin!

http://www.youtube.com/watch?v=DyRFHeNMoXA 

Puolessa välissä koti-ikävää

Kohta nousee sen päivän aurinko, kun me olemme asuneet Espanjassa jo puolet siitä ajasta, mikä on aikomus. Vähän päälle kolme kuukautta on jotenkin hujahtanut ohi, vaikka on jo pitkään tuntunut siltä, että mehän ollaan asuttu täällä aina. On ihan normaalia, että elämässä pärjää ilman kurahousuja ja pipojakin. Kuten myös se, että maitoa myydään vihreissä tölkeissä. Ja jopa se, että naapureita, talonmiestä, kaupantätiä, bussikuskia ja kaikkia muitakin ihmisiä voi tervehtiä iloisesti hymyillen: ”¡Hola! ¡Buenas!” montakin kertaa päivässä.

Syksyn mittaan podettiin koti-ikävää tai pientä kaipausta joinakin hetkinä. Joskus harmitti, kun kaikki asiat pitää tehdä täällä niin kummallisesti ja vaikeasti eikä kieltäkään ymmärrä. Joskus taas olisi tehnyt mieli kadota keltaiseen ja mustaan ja sateiseen suomalaiseen metsään vetämään keuhkot täyteen raikasta ilmaa. Meri on kaunis ja vuoret myös, mutta ei niillä voi korvata suomalaista metsää. Se imee hiilidioksidia ja huonoa tuulta paremmin kuin suolainen vesi ja kitukasvuinen vuorenrinne. Ajatus joulusta ilman lunta tuntui vielä pari viikkoa sitten oudolta. Eniten ikävää ovat aiheuttaneet kuitenkin kaikki ystävät ja sukulaiset, joita on tottunut näkemään useita kertoja viikossa tai ainakin nyt kerran kuussa. Itse kaipaan erityisesti sukumme kuopusta, pientä kummipoikaani, joka ehtii täyttää kaksi vuotta ennen kuin palaamme Suomeen. Miettikää, miten paljon 2-vuotias ehtii puolessakin vuodessa oppia. Ja unohtaa.

Nyt puolimatkan lähetyessä alkaa ikävä vaihtaa suuntaa. Olemmeko me tosiaan jo kolmen kuukauden päästä jättämässä kaiken tämän? Auringon, meren, lämmön? Uudet tuttavuudet, kerho- ja koulukaverit? Tiedän, että kaipaan varmasti ensi keväänä kuivia jalkakäytäviä, kaskaiden siritystä fiikuksissa, valkoisia muureja ja niiden yli rönsyileviä ihmeköynnöksiä. Harmittelen, kun kaupasta ei löydy sitä ihanaa vaniljantuoksuista suihkusaippuaa ja sitä tosi hyvää juustoa, jota meillä menee pakettitolkulla viikossa. Ikävä tulee täkäläistä kotiamme, joka on kaunis ja viihtyisä ja niin hyvällä paikalla, että pääsemme kävellen kaikkialle, mihin tarvitseekin päästä alle kymmenessä minuutissa. Ehkä ensi joulukuussa olo tuntuu orvolta, kun kauppojen ikkunoissa hääräävät joulutontut ja lumiukot massiivisten jouluseimiasetelmien tilalla.

Onneksi valokuvia ja hyviä muistoja on jo tähän mennessä kertynyt kasoittain ja toivottavasti niitä ehtii tulla vielä toinen mokoma lisää. Ja voi muuttokuormaan pakata jotain konkreettistakin mukaan. Paellapannun ja sitä vaniljantuoksuista suihkusaippuaa nyt ainakin. Ja kenkiä. Ja säärikarvanpoistovaha-roll-oneja. Toivottavasti saan raahattua mukana myös uuden asenteen, nimittäin sen, ettei haittaa mitään jos joku homma jää tekemättä, vaikka oli tarkoitus. Aika harva homma on loppujen lopuksi niin kovin tärkeä ja pääasia on, että tykkää olla eikä kuole nälkään. Myös joulun ja muiden juhlien vietosta voisi ottaa asenneoppia espanjalaisilta. Tärkeintä ei ole se, että lanttulaatikko on kokonaan itse tehtyä ja kaapit siivottu. Espanjalaiset ehkä siivoavat kaappinsa kerran viikossa, joten jouluksi ei tarvitse nähdä erityistä vaivaa, mutta ei se ollut se, mitä nyt ajan takaa. Vaan juhlaa on se, että iloitsee joulun sanomasta, rauhasta ja hyvästä tahdosta, levittää juhlamieltä myös muille ihmisille, niin - eikä kuole nälkään.

Espanjan taudit

Vaikka päätös lähteä tänne evakkoon yhdeksi talveksi olikin enemmän tai vähemmän kuumehoureessa tehty, niin tähän mennessä se on osoittautunut oikein hyväksi päätökseksi. On valoa ja lämmintäkin, vaikka kohta on joulu. Kireä pipo on toivottavasti kadonnut lopullisesti ja elämä vaikuttaa seesteisemmaltä kuin viime talvena tai sitä edellisenä. Olemme huomanneet, että meillä on asiat oikeastaan hirmuisen hyvin. Meitähän on sattunut samaan perheeseen peräti neljä ihmistä, jotka selvästi välittävät toisistaan ja viihtyvät toistensa seurassa, ainakin enimmän osan ajasta. Enpä tiedä onko se auringon ansiota vai onko meihin iskenyt joku Espanjan tauti.

Hyvin on siis asiat siitäkin huolimatta, ettei kuumehoureilta ja kipeiltä keuhkoilta olla vältytty täälläkään. Pari viikkoa on yskitty ja podettu milloin mitäkin hengityselintä, pidetty kuumetta ja kärsitty kolottavista nivelistä. Enkä nyt oikein osaa sanoa onko auringonpaisteessa ja lempeässä ilmanalassa sen mukavampaa sairastaa kuin pimeässä ja kylmässäkään. Ehkä olisi jopa rauhoittavampaa maata sängynpohjalla, hörppiä mustaherukkamehua ja vetää peittoa korviin, kun ulkona sataa pieniä mummoja ja tuulee niin että tukka lähtee päästä.

Mustaherukkamehua ei taida täältä edes löytyä, joten on tyydyttävä teehen ja appelsiinimehuun. Potilas ynnä hoitajansa huokailevat nenät kiinni ikkunassa ja katselevat, kun kirkas talviaurinko houkuttelee linnut lauluun ja aamun koleudessa villatakit päälle kiskoneet ihmiset riisuuntumaan taas lyhythihaisilleen. Ja vaikka ulkona on lämmin, on sisällä marmorilattia niin kalsa, ettei Neiti Ekaluokkalainen luovu villasukistaan edes yöksi. Ja ainoat todella kalliit vaatteet täällä ovat yllättäen pyjamat. Sellaiset tuli hankittua, kun joka aamu heräsimme kurkut käheinä, kun kylmä yö oli taas ujuttautunut ikkunan raoista sisään. Keskuslämmityksestä täällä ollaan ehkä kuultu, mutta lämmitys hoituu tarvittaessa irtopattereilla. Tosin lämpö menee kai enimmäkseen harakoille - tai joillekin kottaraisille, ei täällä mitään harakoita ole - koska yksinkertaiset ikkunat eivät ole kovin tiiviitä.

Mutta onneksi, jos tauti äityy oikein pahaksi, on olemassa espanjalainen apteekki. Sieltä ei kuulkaa mitään lumelääkkeitä ja placeboa ihmisille tyrkytetäkään. Vaan ihan kunnon kamaa. (Itse asiassa epäilen, että osa lääkkeistä luokitellaankin Suomessa kamaksi ja siksi niitä ei myydä siellä...) Särky- ja kuumelääkkeisiin on laitettu milligrammoja sen verran, ettei niitä tarvitse koko ajan napostella. Pussi ihmejauhetta ja taju on poissa koko päivän, kuten myös flunssa, oletettavasti. Myös antibiootteja saa tee-se-itse-diagnooseihin ihan ilman reseptejä ja turhia lääkärikäyntejä. Täytyy nyt kuitenkin kaikki tuttuja rauhoittaakseni paljastaa, että olemme pitäytyneet ihan perusparasetamoli/ibuprofeiini -linjalla ja koettaneet välttää lääkkeiden väärinkäyttöä. Myöskään kiusausta hankkia antibioottikuureja varmuuden vuoksi ei ole vielä tullut.

Pikaista paranemista ja parempaa vointia – teille ja meille!

Gibraltar

Andalusiassa autoillessa näkee tuulimyllyn kavereineen!

Teimme puolipakollisen, mutta oikein onnistuneen, reissun Gibraltarille neiti Ekaluokkalaisen Feria-loman kunniaksi jo lokakuun puolessa välissä. En vain ole jostain syystä ehtinyt raportoimaan siitä. Samalla kävimme myös Cádizissa, jota pidetään Euroopan nykyisistä kaupungeista vanhimpana, onhan se perustettu n. 1100 eaa. eli jo ennen Roomaa. Matkan ajan yövyimme hotellissa El Puerto de la Santa Marian kaupungissa, aivan Cádizin kainalossa. Kaupunki on saanut nimensa Columbuksen lippulaivalta, jonka kotisatama se reilut viisi sataa vuotta sitten oli.

Matkaa varten vuokrasimme taas uskollisen pikkupatongin, joka oli kuin olikin onnistunut kuskaamaan meidät jo yhden vuorijonon yli Granadaan. Luotimme siihen, että se tekisi sen uudestaankin, mutta nyt eri suuntaan. Emmekä luottaneet turhaan. Espanjasta Gibraltarille on nimittäin hankala päästä julkisilla kulkuneuvoilla, junarataa sinne ei mene eivätkä bussitkaan kulje, Espanja kun ei ole koskaan tunnustanut pienen, mutta strategisesti merkittävän niemennokan kuuluvan Britannialle. Paras tapa päästä näkemään ”the Rock” on osallistua joko jonkin matkatoimiston järjestämälle retkelle tai autoilla itse rajanylityspaikan viereen La Línea de la Concepciónin kaupunkiin. Vielä muutamia vuosia sitten Espanjan puolella ei kuulemma ollut edes kylttejä koko Gibraltarille, mutta nyt sinne löytää kohtalaisen helposti, kunhan pääsee La Líneaan asti.

Džebel al Tarik, Tarikin kivi, tunnetaan nykyisin Gibraltarina.

Auton jätimme siis parkkiin La Líneaan, parkkihalliin, noin neljän sadan metrin päähän rajasta. Se oli kätevintä, koska autojono rajan yli oli pitkä ja liikkui hitaasti. Kävellen olimme perillä muutamassa minuutissa. Rajamuodollisuudet eivät olleet turhan tiukat, riitti kun marssi passi kourassa tarkastuspisteiden ohi ja hoplaa – olimme vaihtaneet valtiota. Rajan toisella puolella hyppäsimme bussiin ja ostimme parilla eurolla per nenä ”Hoppa”-liput, joilla saa ajella paikallisbusseilla koko päivän. Paikka on kyllä niin pieni, että kävellenkin pärjäisi, mutta lasten kanssa kannatti ajaa välillä muutama pysäkinväli bussilla.

Ihan ensimmäiseksi ylitimme Gibraltarin kuuluisan lentokentän – sen ainokaisen kiitoradan poikki menee kaupunkiin vievä päätie. Ja siitäkös riitti pohdittavaa ja keskusteltavaa pitkäksi aikaa! Paikka on tosiaan niin pieni, että kaikki tila on käytetty tarkkaan hyödyksi. Kokoa Gibraltarilla on huikeat 6,5 km² ja asukkaita kolmisenkymmentätuhatta. Lisää tilaa on vallattu merestä ja Gibraltarin vuoren sisällä on massiivinen sotilaskäyttöön rakennettu luola- ja tunneliverkosto.Virallinen kieli on englanti, mutta espanjallakin pärjää. Lisäksi useimmat gibraltarilaiset puhuvat llanitoa, englannin ja Andalusian espanjan sekoitusta.

Jäimme pois bussin kyydistä Casemates Gaten luona ja jatkoimme matkaa kävellen Piazzan poikki pääkatua pitkin. Aukiolla on kahviloita ja matkamuistomyymälöitä, mutta myös lasinpuhaltajien verstas, jossa voi katsella lasiesineiden valmistusta ja tietenkin ostaa niitä. Lasten mielestä lasinpuhallus oli äärettömän mielenkiintoista ja jäimmekin katselemaan sitä pitkäksi aikaa. Gibraltarin keskusta on kuin pieni pala Britanniaa, punaisine puhelinkoppeineen ja Royal Mail -postilaatikoineen. Se olisi varmasti myös hyvä paikka shopata, jos ei olisi sattunut tulemaan Espanjan puolelta, missä kaikki on rutkasti edullisempaa. Gibraltarilla on muuten käytössä sen oma punta, joka on samanarvoinen kuin isäntämaansa, mutta euroillakin pärjää. Jos haluaa vaihtaa valuuttaa, se on parasta tehdä jossain muualla kuin Espanjassa, jossa sellaista valuuttaa ei ole olemassa. Jätimme shoppailut siis väliin ja suunnistimme kohti kaapelihissiä ja apinoita.

Gibraltarilla riittäisi näkemistä muutamaksikin päiväksi, mutta meidän oli tarkoitus vain poiketa siellä, olihan se puolimatkassa Fuengirolasta Cádiziin. Yksimielisesti valitsimme pääkohteeksemme Gibraltarin vuoren ja sen hännättömät kädelliset, magotti-apinat. Apinat asuvat vuoren päällä ja ylärinteissä, ja niitä pääsee parhaiten katsomaan kaapelihissillä. Ylös pääsee myös autolla tai kävellen, mutta jopa lievästä korkeanpaikan kammosta kärsivästä äidistä oli hienoa lipua korkeuksissa ja huomata ensimmäinen karvainen serkku vuorenrinteessä.

Apinoiden kanssa seurustellessa meillä oli aikaa myös katsella maisemia. Seisoimme Gibraltarilla ja näimme paitsi kolme maata, Espanjan, Gibraltarin ja Marokon, myös kaksi maanosaa – Euroopan ja Afrikan – ihan yhdellä kertaa. Se sai jopa lapset mietteliäiksi.

Espanjalaista ruokaa

Lasten taiteilema espanjalainen  isänpäiväkakku.

 

 

Anteeksi nyt vaan niille, jotka vesi kielellä odottavat, että aion paljastaa uskomattoman herkullisia reseptejä ruuista, joita olen täällä kotirouvaillessani oppinut loihtimaan. En taida edelleenkään olla keskivertokotikokkia kummempi ruuanlaittaja ja ihan varmasti en ole vieläkään oppinut noudattamaan reseptejä, en espanjalaisia enkä suomalaisia, vaan joskus keitän kokoon jotain hyvinkin syömäkelpoista, joskus taas lähes syömäkelpoista. Emme myöskään ole ravanneet espanjalaisissa gourmet-paikoissa maistelemassa andalusialaisen keittotaidon tuotoksia vaan tyytyneet lähinnä kokkaamaan ja syömään kotona, joten en osaa suositella parhaita ruokapaikkojakaan.

Ravintolassa syömiselle on sitä paitsi muutamia haasteita, jotka ehkä kannattaa ottaa huomioon, jos aikoo tulla tänne. Ensinnäkin, useimmat niistä ovat kiinni, silloin kun suomalaisella vatsalla on nälkä. Espanjassa kun lounas syödään noin kello 14 ja 17 välillä, päivällinen iltayhdeksän jälkeen. Toiseksi, ravintoloita on niin paljon, että kuolee nälkään, kun yrittää valita niistä itselle sopivimman. Olen myös kuullut rumia kyläpuheita, että Aurinkorannikon oikeat espanjalaisravintolat ovat vähissä, suurin osa tarjoaa friteerattua mitävaan ranskalaisten kera andalusialaisena ruokana. Toiset väittävät, että se juuri on andalusialaista ruokaa. Ihan kokemattomiksi emme sentään ole ravintolaruuista jääneet. Fuengirolassa on ainakin muutama Burgerking ja alakerran kiinalaisesta saa todella hyvää sapuskaa! No, ollaan me oikeasti käyty myös parissa ihan tavallisessa espanjalaispaikassakin. Hyvää ruokaa niistä sai. Ehkä ei mitään Michelintähdillä palkittua, mutta tuskinpa kukaan sellaista odottaakaan paikalta, jossa saa mahansa täyteen kymmenellä eurolla.

Meille parasta antia ruuan suhteen ovat tarjoilleet mm. kastanjakojut, panaderiat eli leipomot ja ihan tavallinen, espanjalaisten suosima supermarket, Mercadona. Paahdetut kastanjat vaan ovat niin hyviä, varsinkin kun ne ostaa lämpimänä iltana kojusta savun ja ihanan tuoksun seasta ja istahtaa syömään vaikka puiston penkille. Olen joskus yrittänyt paahtaa niitä uunissa, mutta lopputulos ei ollut ihan vastaava. Panaderian ohi taas on kamalan vaikea kävellä, kun sieltä sisältä tulee niin muhevia leivän tuoksuja. Yhdestä koulumatkan varrelta olevasta saa hyvää kokojyväleipää, joka lasten riemuksi cortataan eli viipaloidaan valmiiksi sellaisella vehkeellä, joka leikkaa limpun siivuiksi kerta heitolla. Leipomoissa tiskit notkuvat myös kakuista ja leivoksista, joita on aina välillä ihan pakko maistaa. Espanjalaiset eivät käsittääkseni juurikaan leivo itse vaan leivät ja muut baakkelsit haetaan näistä pienistä panaderioista.

Mercadonaan taas suunnistamme muutaman kerran viikossa uskollisen kauppakassikärrymme kanssa. Kyseessä on espanjalaisten oma S- tai K-market, joka myy laadukkaita ja suhteellisen edullisia ruokia ja päivittäistavaroita, sellaisia, joista täkäläiset pitävät. Valikoima ja tuotemerkit ovat tietysti erilaiset kuin Suomessa ja minusta on hauskaa tehdä vertailuja ja varsinkin maistaa kaikkea sellaista, mitä ei suomalaisen marketin hyllyltä löydy.

Ensimmäisenä pisti silmään kalojen ja äyriäisten valikoima. Pelkästään simpukoita, tuoreita tietenkin, on meidän lähimarketissa ainakin viittä eri sorttia. Hedelmiä ja vihanneksia on yllättäen vähän vähemmän, mitään kovin eksoottista ei laareista löydy ja perunoitakin yhtä tai kahta lajia. Mutta kolmen kilon mandariinisäkin saa parilla eurolla, joten tulemme toimeen. Karkkihylly on olematon ja piilotettu kaupan perimmäiseen nurkkaan, viinejä taas löytyy hyllymetreittäin. Erilaisia maitotuotteita on hyvinkin saman verran kuin maidonjuontiin erikoistuneessa kotimaassamme, mutta lasten, ja meidän aikuisten myös, mielestä täkäläinen maito maistuu niin oudolta, että emme ole oppineet sitä juomaan. Yritänkin välttää kalsiumvajetta mm. keittämällä lasten aamupuuron maitoon ja juottamalla muksuille kaakaota, syömme myös paljon jogurttia ja rahkaa.

Jotkut ruokaan liittyvät asiat herättävät välillä pientä hämminkiä, kun sanakirjakin yleensä jätetään kotiin kauppareissun ajaksi. Kokemuksen kautta selvisi sellainenkin asia, että levadura polvo onkin leivinjauhetta, vaikka nimestä päättelin kuivahiivaksi, koska levadura fresca on kerran hiivaa. Meille suomalaisille tutut marjat, mustikka, puolukka ja karpalokin taas ovat kaikki arandanos, mikä on ihan hullua! Täältä on kai mahdotonta löytää paistonkestävää marmeladia enkä ole oikein vieläkään päässyt kärryille, millä korvataan kermaviili, kerma ja rahka, ihan vastaavia tuotteita kun ei ole. Parhaimpia löytöjä ovat pakastealtaasta kalastetut churrot, joista saa kotona oliiviöljyssä paistamalla ihan yhtä hyviä kuin churreriasta ostetut ja valmiit tortilla españolat.

Kaupassa tyrkyllä olevista simpukoista, siansorkista ja serranon kinkuista huolimatta meillä syödään aika tavallista ruokaa, joka ei todennäköisesti poikkea paljonkaan suomalaisesta eikä myöskään aina andalusialaisesta kotiruuasta. Lasagnea, kala- ja linssikeittoa, kanapastaa, siinä on meidän arkiruokaa. Paellapannun olen kyllä ostanut ja muutaman kerran kokeillutkin, mutta paellaa olen osannut tehdä jo yli kymmenen vuotta, alkuun minut sysäsi yksi espanjalainen kotikokki. Yksi mitä täytyy kuitenkin vielä testata on conejo, pupujussi siis. Kaniakin löytyy lähimarketista toisinaan, joten kai sitä on uskaltauduttava kokeilemaan, miltä pupumuhennos maistuu.

Joulunodotusta

Joulutähdet syttyivät liikenneympyrään!

Tänään on ensimmäinen adventti ja päätimme alkaa odottaa joulua. Jouluun liittyvä tilpehööri on täälläkin ollut kaupoissa jo hyvinkin kuukauden verran ja lelukatalookeja jaettu talouksiin hyvissä ajoin. Silti joulu on tuntunut meistä kaukaiselta ajatukselta. Sitähän aletaan odottaa silloin, kun puut ovat paljaita ja ulkona on pimeää. Tai viimeistään silloin, kun pakkanen sokerikoristelee puut huurteeseen ja maahan sataa ensilumi. Mikään edellä mainituista ei ole toteutunut, paitsi lunta toki näkyy. Nimittäin selkeällä ilmalla, Sierra Nevadan vuorilla, jotka siintävät sadan kilometrin päässä meistä.

Meillä päin taas uusi vihreä ruoho puskee esiin teiden varsilta ja päällystämättä jääneiltä maaplänteiltä. Pääskyset, västäräkit ja rastaat suhahtelevat parvekkeemme ohi tai istuskelevat fiikuksissa ja viikunapuissa lauleskelemassa... hmm... joululauluja? Appelsiinit ja mandariinit alkavat olla kypsiä (Jahavat tulloo!), sitruunat taas pysyttelevät vielä vihreinä. Ruusut, kiinanruusut, päivänsinet ja muut kukat jatkavat kukkimistaan kaikessa rauhassa, vaikka nyt on talvi!

Lapset tietenkin havahtuivat joulun tuloon siinä vaiheessa, kun ensimmäinen parin sentin paksuinen, A4-kokoinen leluluettelo löytyi mainoslaatikosta. Luetteloita on selattu ahkerasti ja vaikka olemme moneen otteeseen keskustelleet siitä, että Joulupukki on sen verran fiksu heppu, ettei tuo tänä vuonna kamalaa tavarakasaa kenellekään, koska joudumme keväällä viemään sen kasan Suomeen, niin silti toivottavaa on löytynyt molemmille useamman matkalaukullisen edestä. Neiti Ekaluokkalainen tosin hyvin kypsästi totesi, että ”On aika tylsää, kun Joulupukki tuo aina niin kamalasti lahjoja. Eihän niillä edes ehdi leikkiä. Olisi kivempaa, jos se toisi vaan yhden tosi kivan lahjan!” Kuinka viisaaksi olenkaan onnistunut lapseni kasvattamaan!

Epätietoisuutta ja päänvaivaa lapsille on aiheutunut siitä, että vaikka espanjalaiset lapset tietävät, kuka Joulupukki on, niin täälläpä ukko ei lahjoja jakelekaan! Siis mitä ihmettä?! Espanjalainen pikkuväki kirjoittelee joululahjatoiveitaan kolmelle Itämaan tietäjälle, jotka myös lahjat tuovat. Joulun alkuperän huomioon ottaen, espanjalaisten tapa on loogisempi kuin suomalaisten. Mutta meidän lapsemme päättivät turvautua silti vanhaan, hyväksi havaittuun vaihtoehtoon ja kirjoittivat Pukille. Tosin kirjeessä mainittiin erikseen, että vietämme joulun Espanjassa, etteivät lahjat jää vallan kokonaan saamatta.

Joulukoristeet näyttävät olevan aika samantyylisiä täällä kuin Suomessakin. Ehkä niitä on vain enemmän. Minusta on hassua, että joulupuu on nimenomaan kuusi, vaikka en ole nähnyt täällä ensimmäistäkään oikeaa. Kaikki joulukuuset ovat siis muovisia. Mikseivät ne koristele sypressiä? Niitähän täällä kasvaa joka puolella. Koristeissa näkyy lumiukkoja ja lumihiutaleita, poroja ja talvisia lumimaisemia. Miksiköhän? Eihän täällä sellaista oikeasti missään näy. Joulutähtiä, siis niitä kukkia, sen sijaan näkyy. Suomessa sellainen kannetaan tupaan ehkä joulupöydän koristeeksi. Täällä niitä istutetaan tuhansittain katujen varsille, liikenneympyröihin ja parvekkeille.

Selkein ero suomalaiseen joulukoristeluun on seimen rakentaminen. Seimivarustelu on ihan omaa luokkaansa. Myynnissä on erilaisia ja erikokoisia talleja ja majataloja, seimiä, härkiä, lampaita, paimenia, itse päähenkilöstä nyt puhumattakaan. On valaistuja, soivia ja liikkuvia malleja. Jotkut väkertävät seimensä ihan itse ja toiset ostavat kokovalmiin. Mekin teemme oman seimen, mutta en vielä tiedä millaisen. Joka tapauksessa aiomme viedä sen mukanamme Suomeen. Jotenkin tuntuu, että seimen rakentelu sopii joulunodotukseen paremmin kuin joululahjaostoksilla ravaaminen.

Tänäiltana sytytämme Neiti Ekaluokkalaisen kanssa ensimmäisen kynttilän ja alamme odottaa joulua. Odotamme myös ensi torstaita, jolloin perheen miesväki kotiutuu viikonmittaiselta Suomen visiitiltään. Mukavan rauhallista ja lämmintä joulunodotusta kaikille!

Paperinpyöritystä

On mahdollista, joskin epätodennäköistä, että jollekin tulee uutena tietona sellainen asia, että olen innostunut pyörittämään paperista helmiä täällä auringon alla. Varsinkin silloin kun auringon ja minun välissä on sadepilviä. Tai maapallo on kääntänyt kylkeään niin, ettei aurinkoa näy enää ollenkaan. Oikeastaan tämä koko juttu ei siis liity millään tavalla Espanjaan muuten kuin että nyt satun pyörittämään niitä helmiä juuri täällä. Ja toki espanjalaista jätepaperia kuluu hommaan tarkkaan luettujen Suomen Kuvalehtien lisäksi. Olen jopa rohmunnut naapurienkin mainokset hyötykäyttöön laatikosta, johon mainokset täällä jaetaan. Niitä ei siis tungeta jokaisen postiluukkuun vaan jätetään talon edustalle laatikkoon, josta jokainen voi ottaa niitä, jos tahtoo.

Keksin homman sattumalta, kun kaipasin jotain pientä näperrettävää aikani kuluksi. Olen sellainen ihminen, että minulla pitää olla koko ajan jotain tekemistä, muuten ahdistun. On tietysti hyvä keskittyä välillä omiin ajatuksiinsa ja pohtia omaa elämäänsä huolellisesti ja monelta kantilta, eli joidenkin mielestä olla tekemättä mitään. Mutta kun minun aivoni kieltäytyvät toimimasta, jos käsillä ei ole jotain puuhaa samaan aikaan. Koska en oikein voinut aloittaa mitään tilaa vievää projektia, esimerkiksi ruokailuryhmän nikkarointia, täällä, piti keksiä jotain, minkä tuotokset saa suhteellisen helposti joko heitettyä menemään tai vietyä pois maasta.

Paperihelmien pyörittely ei vie paljon tilaa, materiaali on periaatteessa ilmaista ja lopputulos on käyttöön jalostettavissa. Jos jalostettu lopputuote ei miellytä, sen voi heittää paperinkeräykseen. Lisäksi touhu on äärimmäisen rauhoittavaa ja samalla kun käteni leikkaavat paperisuikaleita ja pyörittävät niitä puisen grillivartaan ympärille helmeksi, aivoni tuntuvat toimivan ihmeellisen selkeästi ja jumittumatta mihinkään pakkomielteeseen. Ei sillä, että minulla muka sellaisia olisi. Ainakaan kovin montaa. Asiat tuntuvat yksinkertaisilta, kun tekee yksinkertaisia juttuja.

Aina en kylläkään mieti yksinkertaisia juttuja. Teen nimittäin valmiista helmistä koruja Tärkeille ihmisille. On mukavaa miettiä jotakuta tiettyä ihmistä, jolla on ollut merkitystä juuri minun elämässäni. Miettiä minkä värinen hän on, kuinka olemme tutustuneet ja mitä juuri Hän on minun elämääni tuonut. Ensimmäisen korun tein naiselle, joka on antanut elämääni yhden sen tärkeimmistä asioista, anopille siis. =) Olen tehnyt koruja monelle sellaiselle naiselle, tai tytölle, joka on tuonut elämääni iloa, ystävyyttä ja hyvää mieltä. Monelle on myös vielä koru tekemättä, mutta se ei johdu siitä, että laittaisin ihmisiä tärkeysjärjestykseen vaan siitä, ettei sopivan väristä paperia ole vielä tullut eteen. On myös ihmisiä, joille en ehkä koskaan saa aikaiseksi tehdä korua, vaikka he mielestäni sellaisen ansaitsisivat.

Olen tehnyt yhden korun myös miehelle, joka ei siis ole omani, mutta tuli ikäänkuin kaupantekijäisinä ja on ilman muuta hyvin tärkeä osa elämääni. Todennäköisesti teen lisää koruja muille miehille ja aivan varmasti parille pienelle pojalle, vaikka he eivät ehkä koskaan sellaista korua käyttäisikään. En muutenkaan odota, että kaikki, joille korun sitten joskus annan, onnellisina ja ylpeinä kuljeskelevat se kaulassaan ja miettivät kuinka tärkeitä ovat minulle. Lupaan olla pahastumatta, jos joku unohtaa omansa vesisateeseen tai heittää sen suoraan sinne paperinkeräykseen. Olenpahan tullut edes kerran jollakin tavalla kertoneeksi kaikille niille ihmisille, että he ovat tuoneet elämääni jotain, mitä pidän suuressa arvossa.

En tiedä, onko kukaan muu tarpeeksi omituinen ajatellakseen, että paperihelmissä on sellainen mielenkiintoinen puoli, ettei kukaan voi enää sellaisen valmiina nähdessään sanoa minkälaisesta lehtijutusta tai mainoksesta se on tehty. Silti se kaikki on siellä tallessa. Varsinkin Suomen Kuvalehdessä on paljon artikkeleita, jotka kertovat sodista, nälänhädästä, itsemurhista ja muista surullisista ja rumista asioista, joita maailmassa tapahtuu. Kuitenkin jostakin ihmeen syystä, mitä rumemmasta asiasta juttu kertoo sen kauniimman ja harmonisemman korun siitä saa aikaiseksi. Eikö se muka anna toivoa?

Minä se vaan tiskaan astioita ja luudalla lakaisen lattioita...

Pakko lakaista, kun ei kerran ole imuria. Eikä viitsi puolen vuoden takia sellaiseen investoidakaan. Riittää, kun ostin uuden mopin ja lattiaharjan. En tietenkään voi varmaksi sanoa mitään andalusialaisten siivoustottumuksista, mutta epäilen, että ne rakastavat luuttuamista. Ehkä siksi meilläkään ei ole imuria, vaikka astianpesukone, pyykinpesukone, silitysrauta ja sähkökäyttöinen sitruspuristin löytyvätkin. Velvollisuudentuntoiselle vuokraemännällemme ei kai ole koskaan juolahtanut mieleen, että joku haluaisi imuroida. Kerran kyllä näin pariskunnan, joka kantoi upouutta imuria varmaankin kotiinsa, mutta sekin pariskunta oli puheesta päätellen englantilainen.

Kauppojen hyllyt tursuavat erilaisia tököttejä, joilla voi puhdistaa lattiansa; marmorisen, puisen, parkettisen, keraamisen, betonisen, laminaattisen... Mopit ovat yleensä niitä lankamalleja, joilla lian saa kätevästi levitettyä ympäriinsä, mukaan se ei lähde vahingossakaan. Sen lisäksi, että mopilla ja arsenaalilla kemikaaleja varustautunut, useimmiten naispuolinen, alkuasukas viuhtonee maanisesti kotinsa sisätiloissa, myös parvekkeet ja terassit, jopa jalkakäytävät oman oven edestä mopataan antaumuksella harva se päivä. Ai, että mistäkö niin päättelen? No, näen niitä moppaajia ohi kulkiessani. Viimeksi tänään näin ekaluokkalaistamme kouluun saattaessani, kuinka eräs mummeli moppasi jalkakäytävää, jotta vesi vaan roiskui, terassi jo kiilteli puhtaana ja märkänä, sisälle en valitettavasti nähnyt. Eilen kauppamatkalla toinen nainen moppasi ulkoportaita. Siksi en väitäkään tietäväni, että ne luuttuavat sisälläkin, mutta jotenkin se tuntuisi tässä kohtaa loogiselta. Voi tietysti olla, että kyse on julkisivun puhdistamisesta, mutta ei kai kukaan niin hullu ole?

Palataanpa minun omien moppieni ja lattiaharjojeni pariin. Sitä voisi kuvitella, että kun on kuuma, on ihanaa laskea turvonneet ja väyneet jalkansa ihanan viileälle marmorilattialla. VÄÄRIN! Koska täällä(kin) päin maailmaa on tapana tallustaa sisällä kengät jalassa, on kaunis, valkoinen marmorilattiani pinttynyt liasta, vaikka sitä epäilemättä on mopattu enemmän tai vähemmän ahkerasti sitäkin. Lisäksi ulkoa kulkeutuu sisälle hiekkaa, vaikka conserje (=talkkari) luonnollisesti luuttuaa porraskäytävän, hissin, pihan laatoituksen ja jalkakäytävän bussipysäkille asti useita kertoja viikossa pistävänhajuisilla tehosupermegapuhdistusaineellaan ja koska kuramattoja ei voi laittaa ulko-ovien eteen, kun ne aukeavat väärään suuntaan. Kun siis lasken paljaat, turvonneet ja väsyneet jalkani ihanan viileälle marmorilattialle, ne ovat samantien pohjistaan ihan mustat ja hiekan pistely ottaa aivoon uskomattoman paljon.

Minä siis lakaisen ja moppailen lattioitani lähes päivittäin siinä uskossa, että kyllä se pinttynyt lika jossain vaiheessa lähtee, kun tarpeeksi moppaa. Ostin aloeveran tuoksuista marmorinpesuainettakin oikein. Ja ehkä hiekka joskus vielä stoppaa keskelle eteisen lattiaa asetettuun pikkuiseen, Ikeasta ostettuun kuramaton palaseen, joka ei koskaan pysy paikallaan. Toisaalta nyt, kun marmorilattia ei enää ole mukavan viileä vaan hyytävän kylmä, on kätevää kulkea (mustat) sukat jalassa. Niiden pohjiinhan se lika kai lopulta katoaa.

Jaa, että entäs se astioiden tiskailu? En minä niitä oikeasti tiskaa, mutta sopi niin hyvin fiilikseen. Astiat tiskaa kone ja usein tiskaakin ja sinne koneeseen ne latoo tämän perheen toinen aikuinen. Meidän perheessä kun on nyt jaettu kotityöt. Minä laitan ruuan, siivoan, pesen pyykit ja vessat. Niin, sekä lakaisen ja moppaan, Mies siivoaa keittiön. Työnjako suoritettiin ennen kuin tajusin, miten paljon täällä Espanjassa saakaan mopata.

Valppain mielin muista sä aina, vaaroja liikenteen...

Täytyy varmaan aloittaa liikennekasvatuksen kertausharjoitukset tässä perheessä. Erityisesti kuopus on viime aikoina kunnostautunut läheltä piti -tilanteissa, niin että äidillä alkaa olla enemmän harmaita kuin maantienvärisiä hiuksia päässä. Isältähän ne tippuvat jo ennen kuin ehtivät väriä edes vaihtaa.

Espanjalainen liikennekulttuuri on siitä mukavaa, että täällä jalankulkija on Kuningas. Kaikki autoilijat, skootterikuskit ja moottoripyöräilijät pysähtyvät suojatien eteen kuin seinään, jos muutaman metrin säteellä näkyy ihminen, joka saattaisi harkita tien ylittämistä. Sitten ne odottavat kiltisti rattinsa takana hymyillen, kun lapsilauma, rollaattoria työntävä seniorikansalainen tai ostoskärryä perässään kiskova perheenäiti pääsee turvallisesti haluamalleen puolelle. Jos joku ajelee vähän ajatuksissaan ja vasta viimehetkellä tajuaa pysähtyä jarrut kirskuen, istuu ratin takana erittäin nolon ja kauhistuneen näköinen espanjalainen, jonka anteeksipyytävä ilme on niin hellyyttävä, että tekisi mieli mennä sanomaan: ”Ei se mitään, Suomessa painetaan tässä tilanteessa kaasua ja yritetään murhata jalankulkija katseella, jos ei autolla kerran osu. Niin, että ei ois tarvinnu meidän takia!” Muutamia harvoja poikkeuksiakin toki löytyy. (Ne ajelevat kummallisen usein autoilla, joissa on suomalaiset rekisterikilvet.)

Ikävä kyllä kuopus on aivan hullaantunut näin ruhtinaallisesta kohtelusta ja luottaa täysin espanjalaisiin ja siihen, että kaikki muu liikenne pysähtyy kun Señor Lokinpoikanen aikoo ylittää tien. Autoilijan kannalta asiaa ei tee helpoksi pienen tiellä liikkujan vaatimaton näkyvyys eikä se, ettei Lokinpoikanen aina itsekään tiedä missä ja milloin aikoo tien yli sutaista. Eräänä päivän koko Los Pacos raikui hätääntyneen äidin kauhunkiljaisuista, kun kuopus ampaisi täyttä laukkaa aidan takaa, täysin katveesta, suojatielle, joka vie yhden alueen vilkkaimmin liikennöidyn tien yli. Onneksi autoilijat ja suojelusenkelit olivat hereillä. Tänään samainen nuori mies törmäsi pysäköityyn autoon (ei kuulemma huomannut sitä, isoa pakettiautoa kahdenkymmenen sentin päässä...) kekkaloidessaan jalkakäytävän reunalla, mitä on toki jo tähän mennessä kielletty tekemästä kymmeniä kertoja. Viherkaistoja ei autoteiden ja usein kapeiden jalkakäytävien välissä ole, joten riski sille, että viisivuotias omissa maailmoissaan poukkoileva Lokinpoikanen horjahtaa auton alle, on huomattava.

Parempi siis aloittaa tällaisesta luottavaisuudesta ja huolettomuudesta poisopettaminen jo tässä vaiheessa. Muuten käy niin, että jos Lokinpoikanen onnistuu säilymään talven täällä joutumatta kertaakaan yliajetuksi, niin keväällä se on vielä todennäköisempää, kun palaamme Suomeen. Ettei pikku-ukolle vaan jää harhaista käsitystä siitä, että Suomessakin autoilijat väistävät jalankulkijaa!

Muuten liikenne on täällä rauhallisempaa kuin yleensä ajatellaan. Tai ainakin itse olen ajatellut. Pääsääntöisesti muut tielläliikkujat otetaan huomioon. Mitä nyt autoilijat joskus skitsahtavat toisilleen kummista asioista. Jos joku yrittää kääntyä liikenneympyrästä väärin, niin jopa alkaa torviosoitto, karjuminen ja nyrkin heristely. Mutta jos on pysäköinyt autonsa keskelle liikenneympyrää hätävilkut päälle ja lähtenyt käväisemään hakemassa vähän leipää kaupasta ja kahvilla siinä samalla, kukaan ei ole moksiskaan, vaikka auto tukkisi koko muun liikenteen. Ei edes poliisi. Jos taas odottaa liian kauan risteyksessä päästäkseen kääntymään, takana tuleva yrittää tunkea takaloosterista sisään tai päästä ohi ihan-sama-mikä-**tun-rekka-sieltä-muka-onkaan-tulossa -asenteella. Mutta jos vähän rutisuttaa peltiä pysäköidessään autoa rakoon, joka on kymmenen senttiä lyhyempi kuin auto, niin ”¡no importa!” ei se mitään.

Levitointia ja piparimaitoa – eli Helmiä Aurinkorannalta

Lapset ovat siitä mukavia otuksia että niillä on silloin tällöin sanasensa sanottavana tästä maailmasta. Joskus ajoitus on mitä parhain, joskus se ei voisi olla huonompi. Yleensä pienissä sanoissa silti piilee suuri totuus ja ne saavat kuulijansa ajattelemaan. Ja hymyilemään.

Hymy voi olla kiusaantunuttta, niin kuin silloin, kun Lokinpoikanen kommentoi erään kanssasuomalaisen koiraa kovaan ääneen: ”Herttinen! Kato äiti, miten ruma koira!” Koira oli minustakin aika ruma, mutta eihän se koiran vika ollut eikä tietenkään omistajankaan. Koiranomistaja puolustautui silti vähän loukkaantuneenoloisena ja selitti, että haukku oli juuri käynyt trimmattavana. Joten jos jotakuta täytyy koiran rumuudesta syyttää, niin ehkä sitten sitä koiraparturia tai käsistä karannuttta rodunjalostusta. Hymy voi olla myös iloista ja vapautunutta, sydämen hymyä. Alla muutama tapaus, jotka ovat saaneet hymyn meidän perheen ja joidenkin muidenkin huulille.

Lasten isä oli lentänyt viikoksi Suomeen ja me muut jäimme tänne jatkamaan arkea ilman isiä. Tunnelma oli vähän alakuloinen, ikävä oli kova ja hermot kireällä kaikilla kolmella. Aamulla heti herättyämme lapset aloittivat nahinan, toistensa ärsyttämisen ja läpsimisen. Tyrkkäsin parivaljakolle puurolautaset äkäisesti nenän alle ja huokaisin: ”Onko teidän ihan pakko aloittaa päivä tappelemalla? Ja läpsimisen täytyy loppua. Eikö olla puhuttu sata kertaa, ettei ketään saa lyödä?” Lapset jäivät katselemaan minua tyrmistyneinä. ”Mutta eihän meidän elämässä olisi sitten mitään sisältöä?!”

Minä kärsin joskus unettomuudesta. Useimmiten nukun hyvin, mutta etenkin täysikuun aikana valvon ja haahuilen pitkin yötä enkä saa millään unta. Seurauksena on tietysti nuupahtanut äiti, joka ei jaksa oikein osallistua mihinkään päivällä. Lokinpoikasta taas on motivoitu monissa asioissa tarra- tai rastikalentereilla. Eli, kun joku pienelle miehelle hankala asia, vaikkapa nyt esimerkiksi pukeminen, sujuu hyvin, saa kalenteriin tarran tai rastin. Kun kalenteri sitten on täynnä ja homma on alkanut luonnistua, voidaan tehdä vaikka retki uimahalliin tai ostaa pitkään haaveissa ollut legosarja. Eräänä päivänä zombiäitiä tuli lohduttamaan maailman suloisin 5-vuotias: ”Äiti, mää teen sulle sellaisen nukkumiskalenterin. Aina kun oot nukkunut hyvin, saat siihen rastin ja kun se täynnä, saat multa pusun”. Ja heti tuli motivaatiota hyviin yöuniin!

Kävimme tässä eräänä päivänä Suomi-kaupassa hakemassa xylitolipurkkaa. Ja mahdollisesti vähän salmiakkia ja lakuja. Lapsista oli hauskaa katsella sinänsä ihan tuttuja tavaroita kaupanhyllyillä. Oli Dominokeksejä ja Juhlamokkaa, ruisleipää ja tiskiharjoja. Kaupan perältä kuuluikin kohta Lokinpoikasen ääni, joka ilmoitti että: ”Hei! Täällähän myydään piparimaitoa!” Äiti likaisine mielikuvituksineen oli vähän, että ”Öööh... Siis mitä sanoitkaan, muru?” ja meni kiireesti katsomaan, että mistä ihmeen piparista maitoa saadaan. Mutta kyseessä olikin ihan vaaraton ja siveellinen siirappitölkki.

Visiteerasimme myös Malagassa Picasso-museossa, siinä taide-, ei synnyinkoti-. Neiti Ekaluokkalainen, joka on suuri taiteen ystävä jaksoi kierrellä ja tarkastella maalauksia antaumuksella sekä esittää niistä hyvinkin asiantuntijamaisia kommentteja. Lokinpoikanenkin jaksoi. Juuri ja juuri. Eikä aiheuttanut muuta härdelliä kuin sai keskivaikean aivastus- ynnä nenäverenvuotokohtauksen, onneksi tarpeeksi kaukana maalauksista. Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että verta oli myös äidin silmälaseissa, joten sitä olisi voinut huonolla tuurilla roiskahtaa mihin vaan. Hrr... Pelottaa ajatellakin. Olisikohan konservointi mennyt matkavakuutuksesta tai museon vakuutuksesta? Kotimatkalla nuori mies ilmoitti pontevaan sävyyn, että ”Mää tykkäsin tosi paljon siitä Pablosta, se oli tehny hienoja kuvia. Mutta sovitaanko, että tämä oli nyt viimeinen kerta kun me edes käydään koko Malagassa?”

Lokinpoikanen haluaa oppia lentämään. Se on hylännyt lapsellisen uskomuksen, että ihminen voisi lentää ihan ilman mitään apuvälineitä eikä se enää usko edes siihen, että voi kasvattaa siivet. Niinpä se suunnittelee päivät pääksytysten uutterasti erilaisia siipimalleja, joita voi rakentaa puusta, muovista tai lakanoista. Tai suunnitteli. Nyt se on hurahtanut joogaan. Isänsä sattui piruuttaan lipsauttamaan, että jos oikein kovasti joogaa ja meditoi, niin oppii levitoimaan ja sehän on ihan sama kuin lentäminen. Kerhotäti olikin saanut lievän hihityskohtauksen, kun lapset olivat evästaukoa odotellessaan leikkineet joogaamista, joka on kuulemma oiva tapa saana ipanat rauhoittumaan hetkeksi. Lokinpoikanen oli istunut piirissä ankarasti keskittyen, jalat lootusasennossa, sormet kauniisti yhdessä, kädet polvilla ja henkäissyt: ”Musta tuntuu, että mää leijun...”

¿Miten me tänne jouduttiin?

 Nyt on käynyt niin, että tämä blogintekeleeni on saanut lukijoita myös oman tuttavapiirimme ulkopuolelta. Alunperin oli tarkoitus, että lähinnä ystävät ja sukulaiset voisivat seurata toilailujamme talven ajan Fuengirolassa. Etteivät he vain pääsisi meitä unohtamaan, ja että meillä olisi oma paikkamme heidän joukossaan sekä tämän puolen vuoden aikana että keväällä Suomeen palattuamme. Sillä kotiinpaluun edellytyksenä on kaiketi se, että siellä on jotain, joka odottaa. Ja koska meidän irtaimistomme on varastossa ja entisessä kodissamme asuu uusi perhe (terkkuja!!!), kotimme Suomessa on nyt siellä olevien Tärkeiden ihmisten sydämissä. Suurin osa lukijoista siis tietää, suurinpiirtein yhtä hyvin kuin me itse, kuinka me tänne jouduimme. Ja niille, jotka eivät tiedä, voin sen kertoa nyt.

Viime talvena vietimme perheen kesken lomaa Ähtärissä mökillä. Oli tarkoitus hiihtää, laskea mäkeä ja lämmittää rantasaunaa. Nauttia talvesta. Itse sairastuin angiinaan, Miehellä oli lähes 40 asetetta kuumetta, lapset olivat kurkkukipuisia, kuumeisia ja oksentelivat. Koko loman kruunasi pakkanen, joka painui yö yön jälkeen reilusti alle -30:n asteen. Kun olimme saaneet autoa lämmitettyä sen verran, että se suostui starttaamaan ja käytyä hakemassa allekirjoittaneelle antibioottikuurin (Ähtärissä on erittäin toimiva terveydenhuolto, ainakin lomailijan näkökulmasta!), hörpiskelin ihanien ystävien meille tuomaa limsaa ja särkylääkkeitä lounaaksi. Ajattelin, että tämmöinen talvi on ihan syvältä. Miehelle pihahdin kipeällä kurkullani, että: ”Ens talvena lähdetään * ruma sana * jonnekin Espanjaan täältä!” Oikeastaan pidän talvesta eikä minua yleensä haittaa pakkanen ja lumitöistäkin tykkään, mutta juuri sillä hetkellä tuntui siltä, että olisin antanut mitä vain, jos voisin vaihtaa elämääni jonkun kanssa, jonkun joka asui vähän lämpimämmässä paikassa.

Idea syntyi siis osasta sisälle suljetun ikihääräilijän marinaa. Se oli tarkoitettu nyrkin puimiseksi kosmisille voimille, jotka olivat päättäneet pilata talvilomamme. Mutta silti huomasin illalla perustelevani Miehelle, miksi meidän kannattaisi asua puoli vuotta Espanjassa. Seuraavana iltana selasin vuokra-asuntoilmoituksia Fuengirolasta ja näin itseni ja perheeni viettämässä rauhallista koti-iltaa terassilla Välimerta katsellen ja sitä seuraavana Mieskin innostui miettimään kuinka se kaikki olisi mahdollista. Olimme puhuneet jo useamman vuoden, että ”joskus” olisi ihanaa viettää puoli vuotta tai vuosi jossain muualla, mutta se ”joskus” oli aina tarkoittanut aikahaarukkaa viiden vuoden päästä – eläkeikä.

Meillä oli kaikki edellytykset lähteä Espanjaan juuri nyt. Asuimme asumisoikeusasunnossa, jonka sai irtisanottua kolmessa kuukaudessa. Meillä oli kyllä tontti, jolle oli tarkoitus rakentaa talo, mutta mitään ei oltu vielä aloitettu. Meidän ei siis tarvinnut miettiä asumiskustannuksia Suomessa, koska niitä ei olisi. Lapset ovat sen verran isoja, että heidän kanssaan on helppo liikkua, mutta sen verran pieniä, etteivät haranneet kovin pahasti vastaan, kun kerroimme heille suunnitelmistamme. Viiden vuoden päästä itku, parku ja kaverien ikävä olisi ollut ihan toista luokkaa.

Olemme myös onnekkaita sen suhteen, että meillä on oma yritys (Minä olen onnekas, Mies on se, joka on tehnyt Töitä sen yrityksen eteen.), joten työnantajan suhtautumista asiaan ei tarvinnut pelätä. Tosin yrittäjinä meillä on vastuu paitsi yritystoiminnan jatkumisesta myös usean ihmisen toimeentulosta, joten ihan huolettomasti ja harkitsematta emme voineet muuttopäätöstä tehdä. Muutamien työtehtäviä koskevien järjestelyiden, osaavien ja luotettavien työtovereiden sekä nykyaikaisten tietoliikenneyhteyksien ansiosta saimme kuitenkin kaiken näyttämään mahdolliselta ja jopa hyödylliseltä sekä yrityksen kehittämisen että oman työmotivaation kannalta. Kuten työkavereilta saadussa kortissakin luki: Joskus on mentävä kauas, että voi nähdä lähelle!

Asuinpaikaksi valikoitui melkein heti Fuengirola. Sekä Mies että minä olemme kyllä fanittaneet Espanjaa ehkä enemmän kuin muita maita, mutta kohdemaalla ei silti ollut meille kovin suurta merkitystä. Tiesimme vain, että haluamme jonnekin, missä on lämmintä ja erilaista kuin Suomessa. Fuengirola taas on ainoa paikka maailmassa, joka täyttää sekä edellä mainitut ehdot ja jossa vielä niiden lisäksi toimii suomalainen koulu. Emme halunneet, että muutosta aiheutuisi lapsille yhtään ylimääräistä stressiä, joten oli alusta alkaen selvää, että kotimme auringossa olisi mahdollisimman lähellä Aurinkorannikon suomalaista koulua.

Kun muuttopäätös ja työkuviot olivat selvillä, alkoi paperityö. Yrittäjillä se oli taas kerran monimutkaisempaa kuin ”normaaleilla ihmisillä”, sai toimittaa lippua, lappua ja lausuntoa Kelaan, Eläketurvakeskukseen ja vaikka minne. Ja kuten huomasimme, byrokratia kukoistaa Suomessakin, viranomaisille joutuu postittamaan papereita, jotka tilataan kyseisestä virastosta. Väliaikainen maastamuutto ainakin EU:n sisällä on kuitenkin kohtuullisen helppoa ja siitä saa hyvin tietoa esimerkiksi edellä mainittujen byroitten tai suomi.fi -sivuilta. Vielä helpompaa se kuulemma on, jos viis veisaa muodollisuuksista. Ei ainakaan espanjalainen viranomainen tule kyselemään onko NIE-tunnusta (espanjalainen henkilötunnus) ja voimassa olevaa matkavakuutusta. Itse yritimme kuitenkin toimia mahdollisimman tarkasti ohjeiden mukaan, sillä yrittäjänä on oppinut siihen, että jos jokin paperi jää jonnekin toimittamatta, niin perästä kuuluu. Yleensä laskun kanssa.

Vuokra-asunnon hankkiminen Espanjasta on helppoa, vuokrat ovat myös suhteellisen edullisia, ainakin Jyväskylän seutuun verrattuna. Ihan mihin tahansa ei tietenkään kannata luottaa ja etumaksuja maksella, mutta terveellä järjellä pitäisi pärjätä. Vuokrattavia asuntoja on paljon ja niitä löytyy pienistä edullisista yksiöistä monen sadan neliön luksusvilloihin. Aurinkorannikolla toimii useita suomalaisia asunnonvälittäjiä, esimerkiksi Kotikartio, Rantakylä Group ja Pauliina Schultz. Myös espanjalaisten kiinteistönvälitystoimistojen sivusto netissä kääntyy suhteellisen ymmärrettäväksi suomeksi.

Aurinkorannikon suomalainen koulu täyttää tänä vuonna 20 vuotta.

Suomalaisista suuri osa asuu Los Pacosin ja Los Bolichesin alueella, niin myös me tuolla jälkimmäisellä. Keskittymistä selittänee suomalaisen koulun läheisyys, hyvät kulkuyhteydet ja kohtalaisen rauhallinen ympäristö. Oma kotimme on pienen kävelymatkan päässä koulusta, suomalaisen seurakunnan päiväkerhosta, kaupoista, merestä ja juna-asemasta. Alueella on myös suomalaisia kahviloita, leipomoita, ruokakauppoja, kampaamoita jopa kirjakauppa löytyy. Aluksi tietysti nyrpistelin ja halusin mieluummin empanadoja ja churroja, mutta kieltämättä karjalanpiirakka ja korvapuusti saavat enemmän veden herahtamaan kielelle. Ja kirja-kauppa... se on tylsän päivän pelastus! Tänäänkin lähti mukaan Aku Ankan taskukirja ja uusi romaani. Niin, vaikka päivä ei edes ole ollut tylsä.

Päätös lähteä on osoittautunut ainakin tähän mennessä hyväksi. Nyt meillä on lämpöä, appelsiinipuita ja terassi, josta näkyy Välimeri. Meillä on aikaa toisillemme ja itsellemme. Meillä on myös tylsää, riitoja ja pari torakkaakin on nähty. Fuengirola ei ole ainakaan nyt täynnä turisteja, vaan monista eri maista kotoisin olevia fuengirolalaisia. Olemme osoittaneet itsellemme, että jos on unelma, se on myös mahdollista toteuttaa.

Ajankäyttöongelmia

Minulla on liikaa aikaa. Sitä on niin paljon, että välillä tylsistyn. Puolen vuoden breikkimme tarkoituksena oli paitsi vaihtaa maisemaa myös viettää aikaa perheen kesken ja tehdä yhdessä kaikkea mukavaa. Tämä oli tarkoitus toteuttaa niin, että koska Mies tekee päivät töitä etänä, minä otan vastuulleni lapset ja heidän kouluun kuskaamisensa sekä hoidan enimmät kotityöt ja muut arkiasiat. Aioin myös ehtiä lenkkeillä ja liikkua aamupäivisin, silloin kun lapset eivät ole kotona. Pitkät illat olisivat sitten sitä yhteistä aikaa, jolloin ehtisimme käydä retkillä, katsella nähtävyyksiä ja tutustua espanjalaiseen kulttuuriin. Ansiokas suunnitelma, eikö? Mutta mitä tehdään, kun jälkikasvu ei suostu noudattamaan sitä?

Päivämme alkaa seitsemän jälkeen, jolloin nousen ylös ja hipsin keittämään puuroa lapsille, copos de avenaa eli kaurahiutaleita saa onneksi melkein joka marketista. Sitten potkin – vertauskuvallisesti, en kirjaimellisesti – lapset hereille, aamupisulle ja hammaspesulle. Ihan normirutiineja siis. Mies kömpii yleensä tässä vaiheessa myös aamutoimilleen. Hiusten harjausta, repun pakkausta, vaatteiden valintaa ja sitten matkaan. Neiti Ekaluokkalainen luikahtaa koulun portista juoksemaan tolppista vähän ennen yhdeksää ja Lokinpoikanen porhaltaa kerhoon pari, kolme kertaa viikossa rakentamaan legoilla ja tapaamaan kavereita.

Itse jatkan siitä yleensä Los Pacosin läpi kohti Mijaksen vuoria. Ensin kipuan villojen ja kerrostalojen välissä kiemurtelevia kapeita kujia ylös Fuengirolan kukkuloita. Sitten nousen läpi lammaslaitumien ja rakennustyömaiden vieviä, papanoilla kuorrutettuja polkuja pitkin vielä ylemmäs. Moottoritien yli ja vuorille johtavia polkuja pitkin yhä ylemmäs ja ylemmäs. Koko matka on joko jyrkkää nousua tai vielä jyrkempää, mikä tekee juoksemisesta hankalaa, mutta jalat siinä saa kipeäksi ja hien pintaan kävellenkin. Vajaan tunnin nousun jälkeen alan valua alaspäin varovasti jolkotellen, etteivät polvet petä alamäissä, joka kerta vähän eri reittiä. Eksyminen on mahdotonta, melkein joka kohdasta näkyy meri ja useimmista el toro, valtaisa härän siluetti, joka on alkujaan ollut jonkun viinin mainos, niiden avulla voi suunnistaa kotiin.

Lenkkipolun varrelta.

Aamulenkin jälkeen seuraa suihku, venyttelyä, pyykkäystä, siivoamista, ruuanlaittoa, yhteinen lounas työn raskaan raatajan kanssa ja sitten lasten hakeminen. Koulun portilla olen vähän aikaa sosiaalinen muiden suomalaisten vanhempien kanssa. Välipalaa, läksyjä ja sitten siesta, jonka aikana luetaan satua, levähdetään, leikitään, pelaillaan tai katsotaan lastenohjelmia, rauhoitutaan hetkeksi. Sitten käydään ehkä kaupassa ja tehdään ruokaa ja SITTEN alkaa se yhteinen aika.

Lapset eivät suostu yleensä lähtemään minnekään. Ei kauppaan, ei kävelylle, ei rannalle, ei varsinkaan mihinkään kauemmas, jonne pitää mennä bussilla tai junalla. Ei ne tahdo tutustua kaupunkiin, ei ostoksille, ei ravintolaan, ei edes leikkipuistoon. Eläinpuistoon, lelukauppaan tai tivoliin ne olisivat halukkaita lähtemään, mutta minun mielestäni useiden maksullisten elämysten ahtaminen viikkoon, tai vaikka kuukauteenkin, on väärä tapa kasvattaa lapsia ja tarkoitus olisi talven aikana myös oppia, ettei lapsi tarvitse kolmea kuutiota leluja ollakseen onnellinen. Sitä paitsi sellainen ajaisi meidät konkurssiin. Uutuuden viehätys on kadonnut, tämä paikka on nähty, ipanat haluavat olla sisällä leikkimässä.

Ja lapset toden totta ovatkin onnellisia ilman kolmea kuutiota leluja. Leluja on yhteensä arviolta vajaa käsimatkatavaralaukullinen ja niillä tullaan hyvin toimeen, vaikka lisää vingutaan koko ajan vanhasta muistista. Lapset askartelevat, piirtävät, isosisko opettaa pikkuveljeä lukemaan ja laskemaan, suomeksi ja espanjaksi. Ne rakentavat vaatekaappeihin majoja tai parvekkeelle kaupan. Taittelevat paperista laivoja ja lennokkeja. Tekevät leikkipuiston legoukkeleille tai leikkivät koiraa, kissaa, pingviiniä... Opettelevat lentämään, seisomaan käsillään tai tanssimaan flamencoa. Ipanoilla siis riittää puuhaa, mutta entäs minä?

 

Kotityöt on tehty, lenkit on lenkkeilty, Miehen kanssa ei voi lähteä minnekään kahdestaan, kun ei ole lapsenvahtia, aina ei jaksa syödäkään ja telkkarista tulee vain espanjaksi dubattua ohjemaa. Mitä hittoa minä tekisin illat? Ei aina viitsi lukea, pelata pasianssia tai päivitellä blogiakaan. Minulla on ihan liikaa aikaa.

Täytyy kai opetella tämän talven aikana siihenkin, ettei aina tarvitse olla jossain menossa ja jotain tekemässä. Jos opettelisi kestämään tylsyyttä ja omia ajatuksiaan. Voisi myös opetella jotain ihan uutta, kun on kerran aikaa. Eilen ostinkin jo öljyvärit ja taulukankaita, vaikka olen tähän mennessä harrastanut taidetta lähinnä katselupuolella. Mutta kuten isänikin sanoo, ei voi tietää osaako tehdä jotain, jos ei koskaan kokeile!

Syksy

Fuengirolaan on kai tullut syksy. On vähän vaikea sanoa, mistä sen huomaa, koska puissa on edelleen lehdet. Osa kyllä varistaa kuivia lehtiään, mutta toiset kasvattavat jo uusia. Joissakin puissa on kukkia ja toisissa hedelmiä, kolmannet taas näyttävät lepäilevän. Mutta päivät ovat lyhentyneet täälläkin ja sää on muuttumassa märemmäksi. Ensimmäiset kuusi viikkoa vietimme täällä auringon alla niin, että saimme sadetta yhtenä ainoana päivänä, noin kaksikymmentä minuuttia. Nyt on satanut ja ukkostanut kaksi vuorokautta lähes yhtä kyytiä, lämpötilakin roikkuu parinkymmenen asteen hujakoilla sekä sisällä että ulkona. Yöt ovat vielä viileämpiä. Sisällä kivilattia tuntuu kylmältä eivätkä yksinkertaiset ikkunat pidä koleutta ulkona. Eilen kaivoimmekin kaappien kätköistä pussilakanoidemme täytteeksi peitot.

Sade alkoi ropista lauantaiaamuna ja jatkui koko päivän. Taivas pysyi harmaana ja vesi lotisi alas vuoren kylkiä. Illalla se veti vähän henkeä ja taivas näytti kirkastuvan, mutta yöllä sade alkoi taas ja ukkonen jyrisi taukoamatta tuntitolkulla sunnuntaina aamuyöstä. Oletin, että heti Fuengirolan takana kohoavat Mijaksen vuoret estivät ukonilman pääsyn kauemmas mantereelle ja siksi sen oli puhistava päämme päällä kunnes ei enää jaksanut.

Olemme naureskelleet talomme ja Avenida Finlandian ohi... ööö... virtaavaa..? jokea pitkin syksyä. Joen pohja nimittäin pukkaa jotain pujon näköistä kasvia, siellä pelataan jalkapalloa, ulkoilutetaan koiria ja sen sellaista, koska siellä ei normaalisti ole vettä! Joen uoma on osittain kivetty tai jopa katettu ja se pidetään auki kilometrien matkalla. Sellaisia uomia on täällä muitakin ja ne on tosiaankin merkitty karttoihin sinisillä viivoilla.

Aamulla vettä oli joessa ehkä jopa metri, iltapäivällä enää pieni liru.

Tiesimme, ettei uomista turhanpäiten huolehdita ja että niissä koosta päätelleen joskus todellakin virtaa vettä ja paljon. Oli silti hassua nähdä aamulla, kun kuiva, pölyinen joutomaa parvekkeen alla oli muuttunut vuolaaasti virtaavaksi kurakoskeksi. Ruskea vesi valui vauhdilla kohti parinsadan metrin päässä odottavaa merta. Mitähän kalat tuumivat? Kivikova maa ei ehtinyt vuorilla juoda rankkasadetta ennen kuin se lähti valumaan alamäkeen, siihen yhdistyi matkalla asutuksen läpi se vesi, mikä Suomessa johdettaisiin sadevesiviemäreihin ja sitten se loiskahti Välimereen koirankakkoineen, hylättyine rottinkituoleineen ja karkkipapereineen kalojen ihmeteltäväksi.

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tarvitaanko mukaan otettuja goretex-kenkiä jatkossa? Joudummeko ostamaan sateenvarjon? Kaivamaan mummun neulomat villasukat jalkaan? Uskon, että untuvatakkeihin emme joudu kuitenkaan turvautumaan koko talvena, kuten todella moni espanjalainen tekee jo nyt.

Alhambra

Hiukan hiostavan automatkan päätteksi jätimme vuokrapösön levähtämään varjoisalle parkkipaikalle puiden alle ja lähdimme innolla katsomaan Espanjan ylpeyttä, Andalusian helmeä, Alhambran palatsialuetta. Siellä on henkeäsalpaavan upeita puutarhoja ja useita eri palatseja, joista ehkä kauneimpina pidettyihin, Nasridin palatseihin, kannattaa varata lippu etukäteen, koska niihin voi mennä vain rajattu määrä ihmisiä kerralla. Voitte keskenänne arvailla, oliko meillä sellaista varausta. Joka tapauksessa Alhambrassa riittää hämmästeltävää ihan ilman Nasridin vierailuakin.

Päätimme kuitenkin lievittää pettymystämme etsimällä jonkun mukavan ruokapaikan ja syömällä hyvän lounaan. Harmillista kyllä, ruoka ja juoma myytiin automaateista tai kioskista, joihin kelpasi vain käteinen, jota meillä oli mukana niukanlaisesti. Suurin osa oli mennyt pääsylippuihin, jotka olivat tosin todella edulliset siihen verrattuna, mitä sillä rahalla näki, loputhan olin antanut jo aiemmin Manololle, jonka ansiosta ylipäätään pääsimme perille. Saimme automaatista pullon vettä ja kaksi suklaapatukkaa, joihin upposivat loputkin hilkkumme. Myöhemmin saimme vielä ostettua matkamuistokaupasta voileipiä muovirahalla, mutta lisävesi piti ryystää juomavesilähteistä. Sitä vettä voi muuten ihan hyvin juoda. Maistui hyvälle eikä minkäänlaisia vatsanväänteitä kellään koko perheestä. Pakokauhuisena tosin mietimme, mahtoiko pysäköintialueen automaattiin käydä luottokortti, koska käteinen oli nyt kerta kaikkiaan loppu. Aloin taas muistaa oppini reissujen suunnittelusta etukäteen. Jos suunnittelun lyö laimin, pitäisi silti muistaa ainakin kaksi asiaa: Kartta ja Käteinen.

Alhambra on kaunis. Itse pidin eniten puutarhoista. Ihania varjoisia polkuja, jotka kiemurtelevat sypressien ja puksipuiden seassa ja tupsahtavat yllättäen kauniille aukioille, joilla on lammikoita, suihkulähteitä ja huikeat määrät erilaisia ruusuja. Kukkapenkkejä toistensa perään, joissa kasvaa samettiruusuja, laventelia, salviaa ja sadoittain kukkia, joiden nimistä minulla ei ole hajuakaan. Suuri osa puista on leikattu säntilliseen muotoon ja niistä on tehty vihreitä tunneleita ja labyrinttejä, joihin lasten, ja aikuisten myös, on hauska pujahtaa leikkimään piilosta. Polkujen kivistä oli sommiteltu erilaisia geometrisiä tai köynnöskuvioita maahan. Lapset ja isänsä taas taisivat pitää eniten alueen vanhimmasta osasta, Alcazaban linnoituksesta. Sen torneihin oli hauska kiivetä ja hikinen urakka palkittiin loistavilla näköaloilla yli Alhambran ja Granadan.

Saattaa olla, että palaamme Alhambraan vielä toisenkin kerran. Emme osanneet odottaa, että siellä olisi niin paljon näkemistä. Seuraavalla kerralla osaamme sitä paitsi varautua joihinkin asioihin paremmin, vaikka kyllä tästäkin reissusta jäi kaikille lopulta oikein hyvä mieli. Ehkä otan jonkun aiheeseen sopivan hyvän kirjan mukaan ja uhraan tunnin tai pari siihen, että istuskelen lukemassa satumaisessa puutarhassa ja nautin sen suomasta rauhasta.

Autoilua Andalusiassa

Eräänä viikonloppuna iski niin pakottava tarve käydä Ikeassa, että päätimme vuokrata auton. Koska pelkkää Ikeassa käyntiä varten auton vuokraaminen olisi ihan typerää, vuokrasimme pienen Peugeotin koko viikonlopuksi ja päätimme tutustua vähän muuhunkin maakuntaan, kuin pelkkään Fuengirolaan. Ja hienostihan se meni, heti Malagan Ikeassa ja Wortenilla (paikallinen Gigantti) käytyämme eksyimme paluumatkalla autopistalle, maksulliselle moottoritielle ja Calahondaan. Miten lie lipsahtanut se oikea liittymä moottoritieltä ohi?

Pieni eksyminen ei meitä lannistanut, tai ehkä reitiltä harhautuminen paremminkin, koska eksyminenhän tarkoittaa sitä, ettei tiedä missä on, me taas tiesimme sen, mutta emme sitä, miten pääsisimme sinne, minne olimme menossa. Joka tapauksessa olimme seuraavana aamuna innolla lähdössä uudelle reissulle. Ajoimme läheiseen Mijaksen kylään, joka on ihan tässä lähellä puolivälissä vuoren rinnettä eli juuri tarpeeksi korkealla, että sain korvani lukkoon ja jouduin jatkuvasti huomauttamaan kuskina toimivalle Miehelle, että alas ON aikamoinen matka, jos sattuu kurvissa menemään pitkäksi. Maisemat olivat kyllä kauniit, kuten valkoinen Mijaksen kyläkin.

Hivuttauduttuamme turvallisesti alas vuoren kylkeä, ajoimme Fuengirolan Ideaparkiin eli Parque Miramariin. Oi voi, onneksi oli auto mukana! Koska jouduin koko kevään ja kesän Suomessa hokemaan itselleni, että ”Ei tätä nyt kannata ostaa, kun se menee kuitenkin varastoon, kun en voi sitä ottaa mukaan Espanjaan”, annoin itselleni luvan tehdä hyviä ostoksia. Vaatevarastoa tulikin uusittua aika tavalla ja lisäksi auton perässä kulki mukavasti parikymmentä litraa vettä, mehua ja Valion lisenssillä tehtyä laktoositonta maitoa kotiin eikä tarvinnut vetää niitä lähimarketista trendikkäällä mummukärrylläni. Kyllä, minulla on sellainen ja se on hurjan kätevä. Aion ottaa sen mukaani Suomeen keväällä ja voin sitten vetää sillä kahvakuulat Leikarin kentälle, ettei tarvitse autolla ajaa muutamaa sataa metriä, riippuen tietysti siitä, missä nyt sitten ensi vuonna satumme asumaan. Kuka tietää, ehkä käyn sillä Muuramen kylällä kaupassakin!

Ostoksista selvittyämme pyörähdimme vielä pikaisesti iltapäivällä vesipuistossa, Mijas Parque Aquaticossa. Lapsilla oli kivaa, mutta meitä aikuisia hiukan hirvitti suolainen hinta, jonka jouduimme sisäänpääsystä pulittamaan, lisäksi kaikesta oheispalveluista, kuten vaatesäilytyksestä ja aurinkotuoleista piti maksaa erikseen. Vesipuistoon hupuloiduilla rahoilla olisi saanut toisenkin ison kassillisen vaatteita Miramarista... Paikalliset pääsivät pulikoimaan puoleen hintaan ja olisimme itsekin saaneet alennuksen, jos olisimme älynneet hakea kaupungilta kortin, jossa kerrotaan, että asumme Málagan provinssissa.

Sunnuntaina päätimme laittaa pikkuisen vuokrapösömme tosikoetukselle ja ajaa 130 kilometrin päähän Granadaan ja Alhambraan. Vaikka aiemmin väitin oppineeni, että reissujen suunnittelu etukäteen kannattaa, olin juuri sinä aamuna unohtanut sen, joten ei muuta kuin vähän vettä ja evästä reppuun ja menoksi. Kuski sujutteli jo aika kätevästi kapeita kujia pitkin autovialle, sille ilmaiselle moottoritielle ja kohti Malagaa ja sieltä vuorten yli Granadaan. Malagaan asti pysyimme vielä hyvin muiden tielläliikkujien vauhdissa, mutta kun alettiin kiivetä yhä ylemmäs vuorille, vauhtimme hidastui ja takapenkin räpätys alkoi.

”Isi, miks kaikki menee meistä ohi?” Isi, eiks tää pökötti kulje kovempaa?” Ei kulkenut, ei. En tiedä minkäkokoinen moottori maantiekiitäjämme konepellin alla vinkui ja vonkui, mutta kovin paljon yli litran koneesta ei voinut olla kysymys. Katselin kuinka kylmä hiki pukkasi kuskin otsalle, kun hän vaihtoi aina vain pienempää silmään ja yritti survoa kaasupolkimen läpi Peugeotin lattiasta. Tyssäisikö meidän viikonloppumme kohokohta siihen, ettemme pääse kipuamaan tarpeeksi ylös? ”Isi, meidän bemsku menis paljon lujempaa, eikö meniskin?” Menisihän se, mutta kun bemsku on kolmen ja puolen tuhannen kilometrin päässä autohallissa talviunilla, niin siitä ei kannattanut paljon iloita.

Urhoollisesti patonki kuitenkin kömpi ylös asti keittämättä ja kiinni leikkaamatta ja sitten huristeltiinkin alamäkeen taas samaa vauhtia kuin muutkin. Paitsi silloin, kun apukuskin paikalta pihisin: ”Miten ne VOI tehdä moottoritiehen tämmöisiä mutkia?! Saako tässä muka oikeasti ajaa sataakahtakymppiä?!” Onneksi täälläkin suhtaudutaan liikenneturvallisuuten vakavasti ja vuoren rinnettä alaspäin nuoleviin jyrkimpiin mutkiin oli tehty hidastuskaista: pari metriä leveä, upottava hiekkakaista ennen kaidetta ja pudotusta, jos jarrut tai arviointikyky sattuvat pettämään. Ja ymmärrän tietysti, että vuorten keskelle olisi mahdotonta tai ainakin tolkuttoman kallista vetää viivasuoraa tietä, mutta saa kai sitä ihminen silti pelätä?

Kun ranskalainen vuorikiipeilijämme oli kuljettanut meidät sinnikkäästi ylös ja alas vuoren rinnettä, olikin taas edessä uutta jännittävää. Meillä oli kyllä mukana kohtuullinen tiekartta, mutta ei karttaa Granadasta eikä pösön varustukseen myöskään kuulunut navigaattoria. Tällaista on tapahtunut ennenkin, esimerkiksi viime kesänä Tallinnassa, joten emme joutuneet paniikkiin. Espanjalaiset sitä paitsi eivät pihtaile tienviitoissa, joten uskoimme löytävämme Alhambraan melko helposti ja reitti sinne olikin ihan simppeli. Harmi vain, että jossakin kohdassa emme ehkä tulkinneet tienviittoja ihan täysin oikein ja löysimme itsemme Granadan keskustasta tietöiden seasta.

Haahuilisimme luultavasti vieläkin keskellä Granadaa, jos apuun ei olisi kiitänyt skootterillaan turistiopas-Manolo, joka antoi meille kartan ja neuvoi oikealle tielle. Manolo ei olisi edes halunnut palveluksistaan maksua, mutta kiitollisena johdatuksesta, lykkäsin hänelle puolet kolikkopussini sisällöstä, jota kyllä hiukan kaduin jälkeen päin. Saatte myöhemmin kuulla miksi. Alhambran ja autoilun lumoamina ajelimme illalla kotiin päin ilman sen kummempia kommelluksia. Eksyimme ainoastaan Torremolinokseen, mutta sellaista nyt sattuu ihan kenelle vaan.