Kohta nousee sen päivän aurinko, kun me olemme asuneet Espanjassa jo puolet siitä ajasta, mikä on aikomus. Vähän päälle kolme kuukautta on jotenkin hujahtanut ohi, vaikka on jo pitkään tuntunut siltä, että mehän ollaan asuttu täällä aina. On ihan normaalia, että elämässä pärjää ilman kurahousuja ja pipojakin. Kuten myös se, että maitoa myydään vihreissä tölkeissä. Ja jopa se, että naapureita, talonmiestä, kaupantätiä, bussikuskia ja kaikkia muitakin ihmisiä voi tervehtiä iloisesti hymyillen: ”¡Hola! ¡Buenas!” montakin kertaa päivässä.
Syksyn mittaan podettiin koti-ikävää tai pientä kaipausta joinakin hetkinä. Joskus harmitti, kun kaikki asiat pitää tehdä täällä niin kummallisesti ja vaikeasti eikä kieltäkään ymmärrä. Joskus taas olisi tehnyt mieli kadota keltaiseen ja mustaan ja sateiseen suomalaiseen metsään vetämään keuhkot täyteen raikasta ilmaa. Meri on kaunis ja vuoret myös, mutta ei niillä voi korvata suomalaista metsää. Se imee hiilidioksidia ja huonoa tuulta paremmin kuin suolainen vesi ja kitukasvuinen vuorenrinne. Ajatus joulusta ilman lunta tuntui vielä pari viikkoa sitten oudolta. Eniten ikävää ovat aiheuttaneet kuitenkin kaikki ystävät ja sukulaiset, joita on tottunut näkemään useita kertoja viikossa tai ainakin nyt kerran kuussa. Itse kaipaan erityisesti sukumme kuopusta, pientä kummipoikaani, joka ehtii täyttää kaksi vuotta ennen kuin palaamme Suomeen. Miettikää, miten paljon 2-vuotias ehtii puolessakin vuodessa oppia. Ja unohtaa.
Nyt puolimatkan lähetyessä alkaa ikävä vaihtaa suuntaa. Olemmeko me tosiaan jo kolmen kuukauden päästä jättämässä kaiken tämän? Auringon, meren, lämmön? Uudet tuttavuudet, kerho- ja koulukaverit? Tiedän, että kaipaan varmasti ensi keväänä kuivia jalkakäytäviä, kaskaiden siritystä fiikuksissa, valkoisia muureja ja niiden yli rönsyileviä ihmeköynnöksiä. Harmittelen, kun kaupasta ei löydy sitä ihanaa vaniljantuoksuista suihkusaippuaa ja sitä tosi hyvää juustoa, jota meillä menee pakettitolkulla viikossa. Ikävä tulee täkäläistä kotiamme, joka on kaunis ja viihtyisä ja niin hyvällä paikalla, että pääsemme kävellen kaikkialle, mihin tarvitseekin päästä alle kymmenessä minuutissa. Ehkä ensi joulukuussa olo tuntuu orvolta, kun kauppojen ikkunoissa hääräävät joulutontut ja lumiukot massiivisten jouluseimiasetelmien tilalla.
Onneksi valokuvia ja hyviä muistoja on jo tähän mennessä kertynyt kasoittain ja toivottavasti niitä ehtii tulla vielä toinen mokoma lisää. Ja voi muuttokuormaan pakata jotain konkreettistakin mukaan. Paellapannun ja sitä vaniljantuoksuista suihkusaippuaa nyt ainakin. Ja kenkiä. Ja säärikarvanpoistovaha-roll-oneja. Toivottavasti saan raahattua mukana myös uuden asenteen, nimittäin sen, ettei haittaa mitään jos joku homma jää tekemättä, vaikka oli tarkoitus. Aika harva homma on loppujen lopuksi niin kovin tärkeä ja pääasia on, että tykkää olla eikä kuole nälkään. Myös joulun ja muiden juhlien vietosta voisi ottaa asenneoppia espanjalaisilta. Tärkeintä ei ole se, että lanttulaatikko on kokonaan itse tehtyä ja kaapit siivottu. Espanjalaiset ehkä siivoavat kaappinsa kerran viikossa, joten jouluksi ei tarvitse nähdä erityistä vaivaa, mutta ei se ollut se, mitä nyt ajan takaa. Vaan juhlaa on se, että iloitsee joulun sanomasta, rauhasta ja hyvästä tahdosta, levittää juhlamieltä myös muille ihmisille, niin - eikä kuole nälkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti