Ajankäyttöongelmia

Minulla on liikaa aikaa. Sitä on niin paljon, että välillä tylsistyn. Puolen vuoden breikkimme tarkoituksena oli paitsi vaihtaa maisemaa myös viettää aikaa perheen kesken ja tehdä yhdessä kaikkea mukavaa. Tämä oli tarkoitus toteuttaa niin, että koska Mies tekee päivät töitä etänä, minä otan vastuulleni lapset ja heidän kouluun kuskaamisensa sekä hoidan enimmät kotityöt ja muut arkiasiat. Aioin myös ehtiä lenkkeillä ja liikkua aamupäivisin, silloin kun lapset eivät ole kotona. Pitkät illat olisivat sitten sitä yhteistä aikaa, jolloin ehtisimme käydä retkillä, katsella nähtävyyksiä ja tutustua espanjalaiseen kulttuuriin. Ansiokas suunnitelma, eikö? Mutta mitä tehdään, kun jälkikasvu ei suostu noudattamaan sitä?

Päivämme alkaa seitsemän jälkeen, jolloin nousen ylös ja hipsin keittämään puuroa lapsille, copos de avenaa eli kaurahiutaleita saa onneksi melkein joka marketista. Sitten potkin – vertauskuvallisesti, en kirjaimellisesti – lapset hereille, aamupisulle ja hammaspesulle. Ihan normirutiineja siis. Mies kömpii yleensä tässä vaiheessa myös aamutoimilleen. Hiusten harjausta, repun pakkausta, vaatteiden valintaa ja sitten matkaan. Neiti Ekaluokkalainen luikahtaa koulun portista juoksemaan tolppista vähän ennen yhdeksää ja Lokinpoikanen porhaltaa kerhoon pari, kolme kertaa viikossa rakentamaan legoilla ja tapaamaan kavereita.

Itse jatkan siitä yleensä Los Pacosin läpi kohti Mijaksen vuoria. Ensin kipuan villojen ja kerrostalojen välissä kiemurtelevia kapeita kujia ylös Fuengirolan kukkuloita. Sitten nousen läpi lammaslaitumien ja rakennustyömaiden vieviä, papanoilla kuorrutettuja polkuja pitkin vielä ylemmäs. Moottoritien yli ja vuorille johtavia polkuja pitkin yhä ylemmäs ja ylemmäs. Koko matka on joko jyrkkää nousua tai vielä jyrkempää, mikä tekee juoksemisesta hankalaa, mutta jalat siinä saa kipeäksi ja hien pintaan kävellenkin. Vajaan tunnin nousun jälkeen alan valua alaspäin varovasti jolkotellen, etteivät polvet petä alamäissä, joka kerta vähän eri reittiä. Eksyminen on mahdotonta, melkein joka kohdasta näkyy meri ja useimmista el toro, valtaisa härän siluetti, joka on alkujaan ollut jonkun viinin mainos, niiden avulla voi suunnistaa kotiin.

Lenkkipolun varrelta.

Aamulenkin jälkeen seuraa suihku, venyttelyä, pyykkäystä, siivoamista, ruuanlaittoa, yhteinen lounas työn raskaan raatajan kanssa ja sitten lasten hakeminen. Koulun portilla olen vähän aikaa sosiaalinen muiden suomalaisten vanhempien kanssa. Välipalaa, läksyjä ja sitten siesta, jonka aikana luetaan satua, levähdetään, leikitään, pelaillaan tai katsotaan lastenohjelmia, rauhoitutaan hetkeksi. Sitten käydään ehkä kaupassa ja tehdään ruokaa ja SITTEN alkaa se yhteinen aika.

Lapset eivät suostu yleensä lähtemään minnekään. Ei kauppaan, ei kävelylle, ei rannalle, ei varsinkaan mihinkään kauemmas, jonne pitää mennä bussilla tai junalla. Ei ne tahdo tutustua kaupunkiin, ei ostoksille, ei ravintolaan, ei edes leikkipuistoon. Eläinpuistoon, lelukauppaan tai tivoliin ne olisivat halukkaita lähtemään, mutta minun mielestäni useiden maksullisten elämysten ahtaminen viikkoon, tai vaikka kuukauteenkin, on väärä tapa kasvattaa lapsia ja tarkoitus olisi talven aikana myös oppia, ettei lapsi tarvitse kolmea kuutiota leluja ollakseen onnellinen. Sitä paitsi sellainen ajaisi meidät konkurssiin. Uutuuden viehätys on kadonnut, tämä paikka on nähty, ipanat haluavat olla sisällä leikkimässä.

Ja lapset toden totta ovatkin onnellisia ilman kolmea kuutiota leluja. Leluja on yhteensä arviolta vajaa käsimatkatavaralaukullinen ja niillä tullaan hyvin toimeen, vaikka lisää vingutaan koko ajan vanhasta muistista. Lapset askartelevat, piirtävät, isosisko opettaa pikkuveljeä lukemaan ja laskemaan, suomeksi ja espanjaksi. Ne rakentavat vaatekaappeihin majoja tai parvekkeelle kaupan. Taittelevat paperista laivoja ja lennokkeja. Tekevät leikkipuiston legoukkeleille tai leikkivät koiraa, kissaa, pingviiniä... Opettelevat lentämään, seisomaan käsillään tai tanssimaan flamencoa. Ipanoilla siis riittää puuhaa, mutta entäs minä?

 

Kotityöt on tehty, lenkit on lenkkeilty, Miehen kanssa ei voi lähteä minnekään kahdestaan, kun ei ole lapsenvahtia, aina ei jaksa syödäkään ja telkkarista tulee vain espanjaksi dubattua ohjemaa. Mitä hittoa minä tekisin illat? Ei aina viitsi lukea, pelata pasianssia tai päivitellä blogiakaan. Minulla on ihan liikaa aikaa.

Täytyy kai opetella tämän talven aikana siihenkin, ettei aina tarvitse olla jossain menossa ja jotain tekemässä. Jos opettelisi kestämään tylsyyttä ja omia ajatuksiaan. Voisi myös opetella jotain ihan uutta, kun on kerran aikaa. Eilen ostinkin jo öljyvärit ja taulukankaita, vaikka olen tähän mennessä harrastanut taidetta lähinnä katselupuolella. Mutta kuten isänikin sanoo, ei voi tietää osaako tehdä jotain, jos ei koskaan kokeile!