Las Salinas

Torreviejassa on kaksi suolajärveä Las Salinas, joiden takia alueen mikroilmaston sanotaan olevan hyväksi terveydelle, varsinkin astmaatikot ja atoopikot hyötyvät täälläpäin oleskelusta. Koska meidän perheessä ei onneksi suuremmista terveysongelmista kärsitä, en osaa sanoa minkälaisia hyödyt ovat ja miten nopeasti ne ilmenevät. Suolajärvet ovat kuitenkin kutkuttaneet perheemme uteliaisuutta ja olemme tehneet jo muutamankin reissun tutkailemaan näitä erikoisia järviä.

Järviä on siis kaksi ja – yllätys yllätys – niistä otetaan suolaa. Suolaa tuotetaan Torreviejassa noin 700 000 tonnia vuodessa ja N-332-tietä pitkin kaupunkiin ajaessa silmiin osuvat väkisinkin järvien ja tien välissä kohoavat valkoiset suolavuoret. Tarkemmin suolan tuotantoon voi perehtyä paikallisessa suolamuseossa. Me olemme perehtyneet suolajärviin lähinnä aistinvaraisilla, empiirisillä tutkimuksilla. En ole varma ovatko kaikki tutkimusmenetelmämme ihan hyväksyttäviä, mutta suolajärviä, ihmisiä eikä flamingoja ole niillä millään tavalla vahingoitettu.

Laguna de la Mata -järvi on normaalin näköinen sinivihreä, mutta Laguna de la Torrevieja -järvi onkin vaaleanpunainen. Pinkki väri johtuu kuulemma Halobacterium-bakteerin väripigmentistä. Bakteerikantaa yritetään suojella rajoittamalla järvellä liikkumista ja se onkin aidattu lähes koko ympärykseltään. Muutamia aukkoja aidassa on. Sitä en tiedä, miksi sininenkin järvi on aidattu, ainakin luonnonpuiston kohdalta. Ehkä paikallinen tapa vaatii. (ks. edellinen bloggaus)

Siniseen järveen on mukava tutustua sen eteläpuolella, järvien välissä, sijaitsevassa luonnonpuistossa. Opastuskeskuksessa (Centro de Interpretación Parque Natural la Mata Torrevieja) on pieni näyttely suolajärvien luonnosta ja sieltä saa myös kartan. Kasvillisuus alueella on melko karua, mutta siellä voi bongailla flamingoja ja muita eläimiä. Liikkuminen on sallittua kävellen ja pyörällä ja eväät kannattaa ottaa mukaan, piknik-aluekin löytyy. Meitä harmitti, ettei mukana ollut kiikareita, koska järvellä viihtyvät flamingot olivat niin kaukana, ettei niiden touhuja voinut kovin hyvin paljaalla silmällä tarkkailla.

Pinkkiin järveen taas voi tutustua etsimällä aidasta aukon ja menemällä siitä suoraan rantaan. Eteläisen puolen rannat kasvavat tiukkaa jättiruokopuskaa ja siltä puolelta aidan aukot on paikallisten mukaan tukittu. Koska en usko paikallisia, vaan kävin itse katsomassa, sanon samaa, sieltä ei kannata yrittää. Pohjoisrannalta sen sijaan pääsee rantaan oikein hyvin ja aidan aukkokin näyttää ihan tarkoituksella siihen jätetyltä, joten oletan, että siitä saa kävellen rantaan mennä ihan luvan kanssa. El Chaparral -asuinalueen Calle Múnera -kadulta pääsee parhaiten.

Pinkki järvi on aika satumainen kokemus. Vesi on todella vaaleanpunaista ja omituisen lämmintä. Rantaa reunustaa valkoinen suolakuori, jolla voi kävellä. Se kuulostaa samalta kuin kävelisi pakkasella lumisella tiellä. Paitsi ettei ole yhtään kylmä. Ja se vesi muuten maistuu tosi suolaiselta!

Mä näitä polkuja tallailen, lenkkeilen, poukkoilen...

No, ei sitte!

Olen minä ennenkin lenkkeillyt Espanjassa, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa. Ei ainakaan päätöntä hortoilua metsässä, oikopolkujen raivaamista, estotonta puskapissailua eikä puolukkamättäille unohtumista. Kaikkia rakkaita lenkkikavereitani kotona alkaa jo tässä vaiheessa hymyilyttää, koska ne arvaavat, että yritän kuitenkin pysyä lenkkitavoilleni uskollisena, vaikkei se olisikaan juuri nyt järkevää. Mutta minkäs sitä ihminen luonnolleen mahtaa tai lenkkareilleen, jotka väkisin kaartavat aina sinne, missä päällyste loppuu ja pusikko alkaa.

Olen myös muistaakseni ennenkin miettinyt, miten nopeasti espanjalaiset ovat hylänneet ikiaikaiset muulipolkunsa ja tuntuvat nykyään karttelevan teitä, joita ei ole päällystetty asvaltilla tai betonilla. Käsittääkseni vielä muutama vuosikymmen sitten suuri osa espanjalaisista kylistä oli autojen saavuttamattomissa ja niihin pääsi vain vuorenrinteitä kiemurtelevia, muulien tallaamia polkuja pitkin. Nyt ne ovat unohtaneet kai ne kylätkin, poluista puhumattakaan. Paitsi että ne polut, joita ei ole unohdettu, ovat ikävä kyllä suosittuja tapoja välttää kaatopaikkamaksut, joiden täytyy olla Espanjassa käsittämättömän korkeat. Sen verran paljon törkyä on rahdattu minun lenkkipolkujeni varsille. Vaikken tykkää yhtään Suomessakaan luontoon dumpatusta sohvasta, se tuntuu kovin vähäiseltä roskaamiselta, kun katselee sitä jätteen määrää, minkä ihmiset täällä raahaavat polkuja pitkin rakentamattomalle maalle ja teiden varsille. Ihmetyttää suorastaan ihmisen viitseliäisyys, jätehuolto täällä pelaa kuitenkin minun nähdäkseni ihan moitteettomasti, roska-astiat tyhjennetään ja niiden ympärille jätetyt nyssäkätkin viedään (melkein...) joka yö pois. Mutta ilmeisesti varsinkin rakennusjäte tuntuu olevan sellaista, mistä on parasta hankkiutua eroon kippaamamalla se kätevästi vaikkapa tyhjälle naapuritontille tai puistoon.

Ei silta tää vie mihinkään...

Polkuja siis kuitenkin on ja niillä voi usein lenkkeillä, jos ei välitä roskasta. Itse asiassa puolukkamättäiden puutteessa jään monesti ihastelemaan polun varteen kasattuja kaakelinpaloja, lavuaarinpuolikkaita ja betonipylvään pätkiä. Tulevaisuuden arkelogiaa! Poluissa tuppaa kyllä olemaan pari muutakin vikaa kuin roskat. Ne loppuvat kesken. Eivät johda minnekään sen seuraavan mutkan jälkeen. Tai sitten ne loppuvat aitaan, tai kylttiin, jossa kielletään läpikulku. Jokamiehenoikeuksien keskellä kasvaneen on vaikea ymmärtää, miksei muka saisi kulkea toisen omistaman maan läpi, jos siitä kerran olisi menossa ja mukavasti pääsisi. Ehkä se liittyy jotenkin tuohon roskaamiseen? Ihan näin meidän kesken voin tunnustaa, että kyllä minä silti kuljen. Jos aidassa on reikä, siitä saa mennä. Jos kyltti on vain espanjaksi, siitä voi mennä, koska voihan olla, etten ymmärrä mitä siinä seisoo. Toisinaan, aika useinkin, jos totta puhun, polku sitten johtaa jyrkänteen reunalle tai sellaisen rytöläjäpiikkipuskan keskelle, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata samaa reittiä takaisin ja miettiä miksi ihmeessä siinä edes menee polku. Espanjalaisen pusikon läpi ei kannata yrittää, sen verran piikkistä on. Tästä syystä myös siihen puskapissaamiseen kannattaa turvautua vain äärimmäisessä hädässä.

Mandariinikumkvatti. Tai sitten ei.

Tässä meidän nurkilla on silti ihan mainiot lenkkeilymaastot. Kadut ovat rauhallisia ja leveitä, jos nyt väkisin pitää niitä pitkin mennä. Talojen välissä kulkee jonkinsortin puistoalue, jossa menee kävelytie, toki betonilla silattu, palmujen ja muiden eksoottisten puiden keskellä. Täällä taajaman reunalla kun asumme, myös ihan oikeita polkuja riittää ja joitakin pitkin jopa pääsee jonnekin! Appelsiinitarhoihin en ole ängennyt, koska ne nyt jotenkin ymmärrän yksityisalueeksi. Ja itseni tuntien kuitenkin sulloisin repun täyteen appelsiineja omin lupineni. Muutenkin olen alkanut vähän varomaan, mitä kaikkea lenkkipolun varrelta kerään ja suuhuni pistän. Sain nimittäin käsiini trooppisista kasveista kertovan kirjan ja noista villiintyneistä puskistahan osa on myrkyllisiä! Tähän mennessä parhaan löytämäni polun varrella muuten kasvaa mm. risiiniä, jättiruokoa, kirjotulikruunuja sekä pieniä sitruspuita, joiden hedelmät ovat kumkvatin kokoluokkaa, mutta mandariinin muotoisia. Golfkentillä olisi hulppeat puitteet pistää tossua toisen eteen, mutta olen saanut sen käsityksen, etteivät ne oikein tykkää, jos siellä liikkuu ilman mailaa, palloa ja kauluspaitaa. Ja minä taas en oikein tykkää mistään edellä mainituista.

Muutaman sadan metrin päästä kotiportilta pääsee via serviciolle, joka seurailee 70 km pitkää kanavaa. Siellä ei saisi kai kulkea autolla kuin huoltoliikenne, vaan Espanjassa kun ollaan, niin kulkeehan siellä. Okei, ollaan itsekin oikaistu kauppamatkalla sitä kautta. Mutta autoja on hyvin vähän ja ne väistävät kyllä lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä. Ja pyöräilijöitä, niitä riittää. Olen itsekin uskaltautunut, lasten kanssa ja yksin, hyppäämään täällä pyörän selkään, Mies ei välitä lajista. Torreviejan seutu on suhteellisen tasaista, kun vertaa sellaiseen maisemaan, mitä ainakin itse pidän Espanjalle tyypillisenä, joten talomme vuokraan kuuluvilla fillareilla ja normaalilla peruskunnolla pärjää oikein hyvin. Via serviciota pitkin on supermukavaa ajella, se kulkee appelsiinilehtojen, kauniiden asuinalueiden, kuivien peltoaukeiden ja vihreiden golfkenttien läpi. Mutta muuallekin liikenteeseen uskaltaa kyllä hyvin mennä. Espanjassa väistetään pyöräilijöitä. Vaikka niitä menisi ajoradalla neljä rinnan, niin autoilijalla on aikaa odottaa sopivaa ohituspaikkaa. Ketään ei kiilata ojaan, torvea ei huudateta eikä käsimerkkejä esitellä. Pyöräteitä on täällä jonkin verran, mutta monessa kohtaa mennään autojen seassa. Lokinpoikasen mielestä pyöräretken kohokohta on liikenneympyrä, jossa siis pyöräilijätkin ajavat – ja autot väistävät. On se minustakin hauskaa, niin hauskaa, että ekalla kerralla ajettiin parikin kierrosta ihan vaan huvin vuoksi.

Minusta paras tapa ottaa uusi paikka haltuun on kävellä, juosta tai pyöräillä. Sillä tavalla tämäkin pala Espanjaa tulee omaksi ja tutuksi kilometri kilometriltä. Sitten kun lähialueen jokainen umpikuja ja oikopolku on asettunut päässäni paikalleen, voin lähteä kotiin.

PS. Eilen käytiin Miehen kanssa aamukävelyllä rannassa. Tykkäsin. Me molemmat tykättiin. Ei lapsia, ei hikisenä poukkoilevaa vaimoa, ei pari metriä vaimon perässä laahustavaa Miestä. Me kaksi vain, käsi kädessä, katsomassa kun aurinko nousee meren ylle. <3

Las Fuentes del Algar ja El Castell de Guadalest

Embassament de Guadalest

Arki ei ehkä ihan ehtinyt alkaa tuntua arjelta, kun tuli jo hetken hengähdys. Koululaisilla alkoi syysloma ja sen kunniaksi piti tietysti miettiä jotain kivaa vaihtelua tähän elämään. Sunnuntaiaamuna pakkasimme eväät ja uikkarit ja itsemme autoon ja otimme suunnan kohti pohjoista. Noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä meiltä löytyy hauska ja vähän erilainen retkikohde Las Fuentes del Algar – Algarin vesiputoukset. Erityisen hauskan niistä tekee se, että putouksien alapuolella olevissa lammikoissa voi uida.

Ensivaikutelma alueesta oli kyllä vähän pettynyt. Näytti siltä, että lammikot ja niiden penkereet olivat jo täynnä ihmisiä, kun saavuimme. Putoukset ja niiden ympärillä oleva puisto on aidattu ja alueelle on muutaman euron pääsymaksu, mutta se oli ihan ok, onhan siellä vessat, roskikset, uimavalvoja ja piknikpöydät. Onneksi jatkoimme peremmälle ja väljemmille vesille. Vaikka puisto ei ole suuren suuri, sieltä löytyi monta pientä suvantoa ja uimapaikkaa. Ajomatkan uuvuttamina toivuimme ensin hetken piknikalueella ja sitten lapset vaihtoivat uimapukuihin ja lähtivät tutustumaan lätäköihin tarkemmin.

Vesi on putouksissa hiukan alle 20-asteista ympäri vuoden, mikä on useimpien mielestä hirvittävän kylmää, mutta virkistävää. No, meidän lasten mielestä se oli ihan lämmintä. Vähän harmitti, että omat uikkarit jäi kotiin, koska olin unohtanut, että espanjalaisten kylmä vesi ei välttämättä tarkoita samaa kuin suomalaisten. Putouksilla oli joka tapauksessa mukavaa ja Neiti Q uskaltautui hyppäämään kallion kielekkeeltä pari metriä alempana olevaan poukamaan.

Putouksilta ajelimme noin viidentoista kilometrin päässä olevaan Guadalestin kylään. Tie sinne oli mutkikas ja todella kaunis. Matkan varrella ihmettelimme, mitä mahtaa kasvaa rinteillä hehtaarien alueelle levittyvien verkkojen alla. Guadalestissa myytiin sitten näistä mysteerihedelmistä tehtyjä hilloja, mehuja yms. Ostimme mukaan yhden pullon mysteeriolutta. Kotona googlailemalla selvisi, että kyseessä on japaninmispeli eli nispero eli lokvatti. Ei oltu ikinä kuultukaan semmoisesta ja olutkin on vielä juomatta, joten en nyt voi kertoa, onko hyvää vai ei. Varmaan on. Sekin harmittaa, ettei ostettu niitä hedelmiäkin maisteltaviksi.

El Castell de Guadalest eli Guadalest on siis pieni, vain parin sadan asukkaan, idyllinen kylä vuorien keskellä, viitisentoista kilometriä Benidormista pohjoiseen. Kylässä ei juuri muuta olekaan kuin ikivanha linna korkealla kukkulalla ja monta pientä, mielenkiintoista museota sekä ravintoloita ja matkamuistokauppoja. Lapset valitsivat käyntikohteeksi taidemuseon, mikä voi tuntua vähän yllättävältä. Mutta kyseessä olikin ”mikrominiatyyritaide”. Museoita on oikeastaan kaksi ja niiden teoksiin pitää tutustua mikroskoopin tai suurennuslasin kanssa. Kokoelmissa on mm. hiekanjyvästä tehty taiteilijan omakuvaveistos ja neulansilmään tehty Eiffelintorni. Guadalestin parasta antia olivat kuitenkin ehkä maisemat ja mukavan leppoisa tunnelma.

Aurinkoista arkea!

Kotiportti

Pikkuhiljaa arki on löytänyt meidät. Eikä se ole oikeastaan ollenkaan hullumpaa. Ei sen juhlavampaa kuin Suomessa eikä onneksi arkisempaakaan. Erilaista sentään!

Tärkeintä arjessa on tietysti koti. Löysimme sellaisen vähän vahingossa. Tarkoitus oli tulla tänne huolettomasti ilman etukäteisvarauksia ja etsiä ensimmäinen viikko sopivaa vuokrakotia. Mies kuitenkin sattui soittelemaan työasioissa eräälle asiakkaalle ja asiasta ja asian vierestä puheltuaan totesi puhelun lopuksi, että meille tarjottiin Espanjasta juuri sellaista asuntoa, jota etsiskelimme.

Kävimme katsomassa asuntoa viime viikon torstaina ja sunnuntaina kannoimme sisään neljä matkalaukkuamme ja monta pientä nyssäkkää, tavara on ilmeisesti laajentunut täällä kuumudessa. Kotimme on seuraavat kaksi kuukautta viihtyisä, kaksikerroksinen talo rauhaisalla alueella Orihuela Costalla, Villamartinissa. Keittiössä on Moccamaster ja siitä arvasimme, ihan oikein, että asunnon omistaja on suomalainen, muita raskauttavia todisteita ovat kaapeista löytyvät muumipyyhkeet ja Arabian Kokki-uunivuoka. Käytössämme on uima-allas, nettiyhteys, muutama polkupyörä, kaasugrilli ja pikkuinen patio, jolla kasvaa appelsiinipuu ja bougainvillea eli ihmeköynnös. Juu, juuri se aina-kukkiva-köynnös, joka kiipeilee etelänmaissa pitkin muureja ja seinänvieriä.

Keittiön ikkunalle laitoin ruukkuun minttua. Täällä keittiönikkunapuutarha on ikkunan ulkopuolella kesät talvet, Suomessa yrtit ovat jo tähän aikaan vuodesta sisällä, tai minun tapauksessani yleensä kompostissa. Vaativammat puutarhatyöt ovat täälläpäin ilmeisesti enimmäkseen miesten hommia eikä meidän perheen pää aio olla Hombrea huonompi, koskapa eilen iltapuhteiksi silppusi ihmeköynnöksen villiintyneitä ja piikkisiä rönsyjä miehekkäin ottein.

Lapsilla alkoi koulu ja ovat ainakin vielä kovin tohkeissaan. Neiti Q saa kuulemma päättää itse, mitä haluaa läksyksi. Menetelmä tuntuu toimivan, itse päätettyjä läksyjä on kai kivempaa tehdä kuin opettajan määräämiä. Lokinpoikasen mielestä ruoka koulussa on hyvää ja välipalaksi voi hakea hedelmiä, kun tekee mieli. Neiti Q on aivan innoissaan, koska sekä ruotsin että englannin opettaja on ruotsalainen, joten molemmilla tunneilla oppii molempia eikä suomeksi kannata edes ajatella taikka mitään kovin monimutkaista kysyä. Lokinpoikasen mielestä kahdenkymmenen minuutin välitunti silloin tällöin on ehdottomasti hyvä juttu. Huolimatta hiukan erilaisista lähestymistavoista sekä mielenkiinnonkohteista, molemmat lapsemme muuten pärjäävät koulussa ilman suurempia hankaluuksia ja ovat nopeita oppimaan.

Koulu vaikuttaa meidän vanhempienkin mielestä ihan asialliselta ja sen ilmapiiri mukavalta. Luokat ovat yhdistelmäluokkia ja kummankin lapsen luokassa on yhteensä viitisentoista oppilasta. Yhteistyötä ruotsinkielisten kanssa on enemmän tai vähemmän joka päivä. Lasten omiin opettajiin Suomeen pidetään yhteyttä ja pyritään pitämään ipanat omien luokkiensa tahdissa, jotta joulukuussa kotiutuminen sujuisi mutkattomasti. Vajaat pari kuukautta kahdelle lapselle kotikoulua pitäneenä pidän Skandinaviska Skolania taivaanlahjana hetken maisemanvaihdosta mielivälle perheelle. Bonuksena on vielä tietysti espanjantunnit ja Lokinpoikanenkin suostui mukisematta tekemään siitä läksynsä, vaikkei aikonut oppia mitään ylimääräistä. Syynä voi tietysti olla se, että perheemme aikuisväestö päätti, ettei uima-altaalle ole asiaa ennen kuin läksyt on tehty.

Kodin ja koulun lisäksi kolmas tärkeä arkinen juttu on ruokaostosten tekeminen. No joo, on töissäkäyntikin aika tarpeellista, mutta se ei juuri eroa kotiarjesta. Mies menee töihin neiti Q:n huoneeseen., joka muuttuu koulupäivän ajaksi isin työhuoneeksi. Sitten se näpyttää siellä tietokonetta ja puhuu Skypella Suomeen ja Baltiaan. Ihan niinkuin Suomessakin. Paitsi että täällä se pysyy koko ajan fyysisesti lähellä eikä reissaile kuin keittiöön minua välillä moikkaamaan, mikä on kyllä ihanaa! Ja minä siis enimmäkseen kokkaanpyykkäänsiivoan ja käyn välillä lenkillä.

Mutta se kaupassakäynti siis. Tärkeintä on mennä ruokaostoksille Carrefouriin, koska sieltä saa Star Wars -keräilykortteja ja -pisteitä ja ruokatarpeet on sijoiteltu jotensakin loogisesti niin, ettei kaupassa tuhraannu aivan tolkuttoman kauan aikaan. Kaurahiutaleita sieltä ei kyllä saa, niitä joutuu hakemaan Alcamposta, Mercadonasta tai Supercorista en ole vielä etsinyt. Ehkä voisin toivoa niitä valikoimaan. Muistan kyllä, että copos de avena tarkoittaa kaurahiutaleita. Espanjalainen Lidl oli pettymys. Sielläkään ei myyty kaurahiutaleita eikä edes oikeanlaisia tiskiharjoja. En ymmärrä, mikä vimma on hoitaa käsitiskit sienellä, kyllä tiskiharja on parempi työväline siihen hommaan. Tiskiharja löytyi ihme kyllä yhdestä ”kiinakaupasta”. Kiinakauppoja on Espanjassa tuhkatiheässä. Ne ovat kiinalaisten pitämiä ja niissä myydän kaikenlaista kodin romppelia, vaatteista kenkähyllyihin. Hinnat eivät päätä huimaa, eikä kyllä useimmiten laatukaan.

Arki on eri - aamiainen ei!

Ja vielä yksi arkinen juttu, auto. Tämä nykyinen kotimme on sen verran kaukana koulusta ja kaupasta ja Torreviejan alue muutenkin aika laajalle levinnyt, että auto on meille tarpeellinen. Busseja täällä kulkee, mutta harvakseltaan. Koska Mies ei suostunut ajamaan tänne omalla autolla, vuokrasimme sellaisen. Auto kannattaa varata netistä ja Alicanten lentokentän vuokraamoissa hinnat ovat edullisempia kuin muualla. Uskokaa vaan, Mies kulutti hyvinkin kaksi päivää selvittäessään asiaa. Hertz, Avis ja muut alan mahtimerkit toimivat hyvin, mutta paremman diilin saa pienemmistä vuokraamoista. Ford Fiestamme on vuokrattu kuukaudeksi Dickmannsilta ja maksoi aika paljon vähemmän kuin noiden nimekkäämpien kilpailijoittensa vaihtoehdot.

Näin se arki siis rullaa, kun ajellaan kodin, koulun ja kaupan väliä. Välillä pulahdetaan uimaan ja illalla istutaan pihalla kuuntelemassa kaskaiden siritystä. Joskus saatetaan ottaa lasillinen Cavaa ja istua vähän pidempään.

La Mercé sentään!

Barcelonan Katedraali

Kaksi kuukautta Espanjassa alkoi pitkällä viikonlopulla Barcelonassa. Siellä onkin pitänyt käydä jo monta kertaa, mutta aina ennen se on jäänyt aikomuksen asteelle. Kerran tosin lensimme Barcelonaan, mutta ne pari kolme tuntia, jotka silloin kaupungissa vietimme, kuluivat lähinnä sieltä poistumiseen. Mies kun halusi ajaa ulos Barcelonasta maksuttomia teitä pitkin ja niin sitä sitten haahuiltiin iltamyöhällä laitakaupungin reunoilla, kunnes Mies suostui pulittamaan ne kolme ja puoli euroa, jotka piti maksaa, että pääsi autopistalle ja reissun päälle. Se kolme ja puoli euroa ei muuten ollut sen reissun suurimpia menoeriä ollenkaan.

Tällä kertaa visiittimme oli paremmin harkittu, mutta silti yllätyimme iloisesti. Barcelonassa vietetään syyskuun 24. päivän hujakoilla kaupungin suojeluspyhimyksen - La Mare de Déu de la Mercé – juhlaa eli La Mercéa. Kyseessä ei olekaan mikään pikkuinen fiesta vaan useamman päivän mittainen massiivinen kokoelma erilasia kulttuuririentoja pitkin kaupunkia. Tämmöinen pienehkön keskisuomalaisen kylän asukki ensitöikseen ahdistui, kun ymmärsi, ettei mitenkään ehtisi juosta läpi edes pientä osaa mielenkiintoisimmista tapahtumista. Oli konsertteja, markkinoita, ihmistorneja eli castellers, valo- ja pyrotekniikkaa hyödyntäviä spektaakkeleita, tanssia, correfoc – tulijuoksu, jättiläisten kulkue ja vaikka mitä. Hirmuisen kätevän työkalun onneksi löysimme, mistäpä muualtakaan kuin Playstoresta. La Mercé -applikaatio kertoo hämmentyneelle turistille, missä kannattaa olla. Ja jos ei tiedä, missä on, niin se näyttää josko lähistöllä kumminkin sattuisi olemaan menossa jotain ohjelmaa.

Gigantes

Meidän perhe vietti lauantain, joka sattui olemaan juuri tuo 24. päivä, lähinnä Parc de la Ciutadella -puistossa. Maistelimme ahkerasti street foodia eri kojuista, näimme tanssiesityksiä ja pimeän tullen vaikuttavan valoteoksen Cascada -monumentin juurella. Kuljeskellessamme La Riberan ja Barri Góticin alueilla näimme myös jättiläisiä, Gigantes. Ne ovat paperimassasta ja puusta valmistettuja hahmoja, jotka olivat kylläkin meille enimmäkseen vieraita, mutta Neiti Q bongasi Poseidonin, Haadeksen ja Zeuksen. Ja Lokinpoikanen pullonkorkin!

Torre Agbar Nacimiento-tornista.

Barcelonasta ei kai voi kirjoittaa mainitsematta Antoni Gaudía. Tämän arkkitehdin kädenjälki näkyy monissa rakennuksissa, joista mykistävin on La Sagrada Família -katedraali. Barcelonan Iisakin kirkkoa on rakennettu jo yli 130 vuotta ja pauke, mäiske ja tärrrryytys jatkuu edelleen. Gaudín töitä katsellessa ei voi olla ihmettelemättä, miten käsittämättömän monimutkaiseen ajatteluun ja suunnitteluun ihmismieli pystyy. Tai ainakin joidenkin ihmisten mieli, omani ei ikimaailmassa kykenisi kuvittelemaan mitään La Sagrada Famílian kaltaista, vaikka nyt olen sentään nähnyt sen sisältä ja ulkoa ihan livenä. Nousimme katedraalin Fachada del Nacimiento -torniin, josta avautui huikeat näkoalat Barcelonaan. Kuvia La Sagrada Famíliasta on Dropbox pullollaan, mutta niistä mitkään eivät tee oikeutta katedraalille, joten menkää itse katsomaan, jos ette ole jo käyneet!

Toinen ajatus, mikä katedraalia ja Barcelonaa kierrellessä heräsi, oli se että on vähän surullista, ettei nykyaikana haluta aloittaa mitään sellaista, mistä varmasti tietää, ettei se valmistu omana elinaikana. Ostoskeskukset, omakotitalot ja kirkot pystytetään vuodessa, sairaalat ja moottoritiet kahdessa. Tietysti kaikki on nykyään elinkaaritaloja ja -kirkkoja, joiden kukaan ei oleta välttämättä olevan edes pystyssä, kun se oma elinaika loppuu. Joka tapauksessa Barcelona ja Gaudí saivat minusta innokkaan ihailijan. Näillä näkymin palaamme kaupunkiin joulukuun alussa ennen kotimatkaa.

Casa Batlló

Koska perhematkalla täytyy ottaa huomioon myös perheeseen kuuluvat alamittaiset, pistäydyimme Gaudín ja La Mercén välissä suklaamuseossa ja merenkulkumuseossa. Ensin mainittu on pieni ja makoisa välipala, joka esittelee suklaan valmistusta ja matkaa eurooppalaisten karkkihyllyille. Museossa on myös esillä suklaasta tehtyjä veistoksia. Lokinpoikasta viehättivät erityisesti Star Wars -aiheiset työt. Vähän suklaan haaskaukselta ne kyllä tuntuivat, niin hienoja, ettei raaski syödä. Menee hyvä suklaa ihan hukkaan! Onneksi museon pääsyliput sai pistellä poskeensa, ne oli tehty viereissä kondiittoreita ja suklaamestareita koulivassa opinahjossa. Merenkulkumuseo on myös mukava kohde lasten kanssa. Ei liikaa tietoa ja yksityiskohtia, mutta paljon hienoja pienoismalleja eri aikakausien laivoista ja veneistä. Pieniä, ja ehkä isompiakin, merenkulkjoita kiehtoo oikean kokoinen kaleeri suuren näyttelysalin keskellä.

Riittävästi jalkatilaa Talgo-junassa!

Barcelonasta jatkoimme matkaa tiistaina junalla kohti Alicantea ja Torreviejaa. Minä tykkään matkustaa junalla ja varsinkin Espanjassa. Ensiksikin sen takia, että pelkään lentämistä aivan järjettömästi ja jos on mahdollista välttää sitä, sitten vältän. Perhekin välttää. Tosin Mies kieltäytyi ajamasta autolla koko matkaa Suomesta Espanjaan, joten ihan mihin vaan ne eivät taivu. Toisekseen, Espanjassa junat kulkevat aikataulussa ja ne ovat supermukavia. Matka Barcelonasta Alicanteen kesti kuusi tuntia, mutta rata kulkee pitkiä pätkiä rannikkoa myöten ja maisemat ovat kauniit. Matkalla ehdittiin syödä eväitä, torkkua, neuloa villasukkaa, lukea ja pelata. Muutkin olivat sitä mieltä, että muutaman patikkapäivän jälkeen oli kivaa istuksia vaan paikallaan ja katsella kun maisema vaihtui.