Una Espanjassa

Una Espanjassa

28. marraskuuta 2016

Tavoitteita

Härkätaistelu
Me odotetaan täällä kotimatkaa. Ja joulua. Ja sitä, että pääsee jouluksi kotiin. Kotona on sauna, lattialämmitys, maailman parasta hanavettä, kodinhoitohuone ja kaappien kätköissä esiin ottamista vaille jouluverhot, joulutähti ja muut tilpehöörit. Siellä on myös monta ystävää, joita on ollut ikävä. Isoilla ja pienillä. Ja mummot ja papat. Ja liuta serkkuja. Kaiken kruunuksi siellä taitaa olla myös lunta, kun viikon päästä olemme perillä!



Pari kuukautta meni aika nopeasti. Joku kysyi minulta syksyllä, mitä tavoitteita minulla on tälle reissulle. Olin vähän häkeltynyt ja vastasin, että ei kai mitään. Myöhemmin melkein huolestuin ja aloin miettiä, pitäisikö olla. Olisiko pitänyt opiskella ahkerasti espanjaa ja parantaa kielitaitoa? Olisko pitänyt laihduttaa ne kuuluisat viisi kiloa? Olisko pitänyt opetella savenvalantaa? Keksiä mitä haluan tehdä isona? Löytää elämän tarkoitus? Jonkin ajan päästä uhkasi suorastaan panikoituminen, kun tajusin, että eihän minulla ylipäätään ole elämässä sen kummempia tavoitteita. Tai no, joitakin ihan perusjuttuja. Olla suunnilleen kelvollinen äiti, puoliso ja ihminen. Herätä arkiaamuisin seitsemältä. Laihduttaa viisi kiloa. Siinäpä ne tärkeimmät oikeastaan.

Churroja!
Lyhyen tähtäimen tavoitteita minulla on usein ja paljon. Useimmat tosin unohdan ennen kuin pääsen lähellekään niitä. Luin jokin aika sitten artikkelin erilaisista ihmistyypeistä, joista yksi oli hurahtaja. Mies diagnosoi empimättä minut sellaiseksi ja olen samaa mieltä. Siksipä suurin osa tavoitteistani on hurahtamisia. Täälläkään emme olisi, jos en olisi kuutisen vuotta sitten hurahtanut pakkomielteisesti ajatukseen, että talvi Espanjassa on hyvä tavoite. Viime vuonna hurahdin villasukkiin. Opettelin neulomaan sellaiset ja neuloin vuodessa ehkä viitisenkymmentä paria. Tänä syksynä olen hurahtanut mm. spinning-pyöräilyyn ja Ruusula-mökkimme keittiön remontointiin. Tai sen visiointiin. Mies odottaa jännittyneenä meneekö remonttihurahdus ohi ennenkuin pääsen toteuttamaan itseäni, hurahdanko johonkin muuhun vai pääsenkö kuitenkin tekemisvaiheeseen. Mies ei ole hurahtaja ollenkaan, pikemminkin päinvastoin, hyvin hidas innostumaan mistään uudesta. Se on hyvä. Vältytään pahimmilta ylilyönneiltä, kun on joku joka hillitsee hurahtanutta ja perää perusteluja. Toisaalta Mies tekee myös useimmiten asiat loppuun, jos hurahdukseni laantuu ennen aikojaan tai kärsivällisyyteni ei riitäkään kasamaan uutta puutarhapenkkiä, joka on ihanpakkosaadahetipaikallavalmiiksi.

Tulin pohdinnoissani siihen tulokseen, että taidan jättää tavoitteet jatkossakin tavoitteellisemmille ihmisille. Hyvinhän tämä syksy on mennyt ilman niitäkin. Tässä muutamia esimerkkejä, mitä kaikkea ehtii tehdä ja kokea ihan ilman tavoitteita: 

-olen kävellyt noin 500 kilometriä.
-olen syönyt noin 15 kiloa mandariineja.
-olen oppinut snorklaamaan.
-olen tutustunut uusiin ihmisiin.
-olen oppinut tunnistamaan muutamia paikallisia kasveja nimeltä.
-olen suudellut Miestä (siis omaani) noin 800 kertaa. Tai ehkä 8000.
-olen pitänyt Lokinpoikasta sylissä ja nauttinut siitä, että hän on vielä hetken oma, pieni poikani. Alla äidin hellän siiven, nukahtaa on hyvä siihen!
-olen kävellyt lämpimässä, pimeässä illassa Neiti Q:n kanssa ja pohtinut isoksi kasvamista, elämää ja sitä, miksi pojat on niin raivostuttavia.

Ihan hyvä saldo tälle syksylle.




22. marraskuuta 2016

Cruz de la Muela

Viime viikonloppuna teimme taas yhden hienon retken lähimaastoon. Tällä kertaa suuntasimme Sierra de Orihuela-vuorelle, jonka rinteitä nuoleskelee useampikin patikkareitti. Reitit ovat haastavahkoja, vaikkei Orihuela-vuori olekaan mikään jättiläinen vuorien joukossa, korkein kohta on 634 metriä. Pelkällä leppoisalla kävelyllä ei silti hommasta selviä, vaan joissakin kohdissa ainakin minun täytyi ottaa neliveto käyttöön. Nousut, ja ikävä kyllä siis myös laskut, ovat paikoitellen melko jyrkkiä, joten matkanteko pisti myös puuskuttamaan, mutta vaiva palkittiin hienoilla näkymillä ja onnistumisen ilolla. Varusteena itselläni oli edelleen paljasjalkalenkkarit, mutta vahvasti suosittelen näillekin poluille kunnon vaelluskenkiä. Polvet muuten kestivät tämän reissun hyvin! Ehkä reipas kuntopyöräily ja mäkien kiipeäminen ovat tuottaneet tulosta.

Saimme kohdevinkin ja myöskin tervetullutta retkiseuraa toiselta täällä syksyä viettävältä suomalaisperheeltä. Sovimme lauantaiaamuksi tärskyt Orihuela-vuoren juurella sijaitsevalle Área Recreativa Pinar de Bonanza -leirintäalueelle, josta polut ylös vuorelle lähtevät. Päivän reitiksi valitsimme vuoren päälle, suurelle metalliristille - Cruz de la Muela - johtavan polun. Kukahan senkin on sinne ylös raahannut ja miten?

Risti häämöttää tuolla ylhäällä, kuvan keskeltä vähän oikealle olevalla nyppylällä.



Ihan selvä polkuhan se siinä!
Leirintäalueella elelee omissa oloissaan kissoja, joiden tehtävä on varmaan pitää paikan jyrsijäkanta aisoissa. Kisut ovat oikein ihmisystävällisiä ja seurallisia ja kun kaikki seurueeseemme kuuluvat neljä lasta olivat paijanneet niitä tarpeeksi, lähdimme matkaan. Ensimmäinen kilometri kulkee melkein tasamaata vuoren ja viljelyksien välissä. Sitten se kääntyy ylemmäs rinteelle ja jyrkkenee kunnes muuttuu sellaiseksi lähes kiivettäväksi osuudeksi. Onneksi polku kulkee suhteellisen leveää ulkonemaa pitkin, niin putoamista ei tarvitse pelätä. Paitsi äiti-ihmisten, jotka pelkäsivät huolettomasti ylöspäin loikkivien poikiensa putoamista. Poukkoileva poikakaksikko komennettiin lopulta pysymään edellä menevän aikuisen takana turvallisuuden ja äitien mielenrauhan takaamiseksi.

Vähän vielä!
Matkaa ristille tulee kartan mukaan hiukan alle neljä kilometriä, tosin kiivetessä kohtaamamme espanjalaisretkeilijät kertoivat, että kartan mittakaava on vähän sinne päin eikä siihen kannata liikaa luottaa. Kipuamiseen meni kuitenkin melko tarkkaan kaksi tuntia, alas tulimme vähän nopeammin. Reitti on hyvin merkitty. Varsinkin niillä osuuksilla, joissa polku katosi kivikkoon, valko-oransseja merkkejä on jopa parinkymmenen metrin välein.

Ylhäällä pidimme maisemienkatselu- ja evästauon ja sitten lähdimme alaspäin. Lasketuminen ei ollut niin paha kuin olimme etukäteen pelänneet. Päässä ei enää huipannut ja polvetkin siis toimivat. Silti vannoin, etten enää lähde paljasjalkalenkkareissa niin kivikkoisille poluille. Mutta nyt kun jalkapohjat tuntuvat taas normaaleilta, voi olla, että ehkä kumminkin yhden pienen vuoripatikan voisi tehdä!



18. marraskuuta 2016

Rakas Kotiväki ja Rakkaat Ystävät!

Terveisiä täältä Costa Blancalta! Sää on suosinut meitä, mutta sehän ei ole yllätys, siksihän tänne pääasiassa, varsinkin syksyisin, Suomesta matkustetaan. Hellettä riitti marraskuun alkupuolelle saakka ja vieläkin päivisin on aurinkoista ja mukavan lämmintä. Öisin joudumme tosin pitämään ilmalämpöpumppua päällä, ettei tule vilu ja aamulla ja illalla on syytä laittaa pitkähihaista päälle. Olemme nauttineet olostamme täysin siemauksin ja ehtineet koluta monta mukavaa paikkaa ja puuhailla yhtä sun toista. Joulua yritetään täälläkin kaupoissa jo tyrkyttää, mutta ei se oikein meihin tehoa, hiljaisuus, pimeys ja lumi puuttuvat. Parin viikon päästä onkin jo kotimatkan aika ja hyvä niin. On mukavaa päästä omaan kotiin takkatulen ääreen odottamaan, että sauna lämpenee. Alla muutamia kuvia syksystämme. Olette ajatuksissa ja pian nähdään!

t. karamellielli, Mies, Neiti Q ja Lokinpoikanen


Vaikkei niin rantaihmisiä ollakaan, niin tää on meidän suosikki paikallisista rannoista! Cala Capitan! Olen innostunut snorklaamaankin Lokinpoikasen kanssa!

Harrastaa pitää reissussakin, ettei tule aika pitkäksi. Äiti siis hortoilee ympäriinsä lenkeillään, mutta muu perhe on myös aktiivista porukkaa. Neiti Q kävi ratsastamassa La Palmera-tallilla, Rojalesissa. Tallia pitää Suomesta kotoisin oleva Pia Aho. Hepat ovat ihania ja ratsastaminen parasta, niin kuin aina. Perheen miesväki pelaa sählyä, eikun salibandya, mikä on erittäin eksoottinen laji täällä päin. Sitä pelaavatkin lähinnä suomalaiset, muutama ruotsalais- ja venäläisvahvistus on joukkoon uskaltautunut.


















Centro Comercial Zenia Boulevard on meidän lähin shoppailumesta. Siellä on käyty kerran jos toisenkin, saa nähdä mahtuuko kaikki hankinnat matkalaukkuihin. Zeniassa on myös hyvä valikoima ravintoloita ja keilarata. Meidän perheen ei-niin-terveellinen perjantaiperinne täällä on suunnata Muerde La Pasta -ravintolaan syömään. Pastakuolema ei ole vielä yllättänyt, ähky pariin kertaan kyllä. Kyseessä on siis syö-niin-paljon-kuin-jaksat -tyylinen mättöpaikka.


 Lähistöllä on paljon mielenkiintoisia retkikohteita. Joistakin on vaikea saada tietoa mistään virallisilta sivuilta. Kannattaa kuunnella paikallisten vinkkejä. Myös netistä löytää vaikka mitä, kun jaksaa kysellä ja tutkailla. Yksi vähemmän tunnettu, mutta käymisen arvoinen paikka on "Simpukkatalo" Rojalesissa. Samalla voi katsastaa lähistön luola-asunnot (Cuevas del Rodeo), jotka ovat enimmäkseen taiteilijoiden työpajoja, tosin talviaikaan melko tyhjillään. Simpukkatalo on yksityinen koti, jonka isäntä on kerännyt vuosien ajan simpukoita rannoilta ja päällystänyt koko talon niillä. Isäntäväki on kuulemma hyvin ystävällistä ja kutsuu usein ihmettelijöitä tutustumaan taloonsa paremmin ja kertoo mielellään siitä. Pääsymaksua he eivät peri, mutta tapana on jättää tippilautaselle muutama kolikko. Meillä ei käynyt yhtä hyvä mäihä, eivät kai olleet kotona. Simpukkatalo löi kuitenkin ällikällä. Aivan käsittämätön työ ollut sen tekemisessä!

Luolakisut päiväunilla












Turrón-rekka vm. 1900-luvun alku.
Pääsimme perehtymään espanjalaisen jouluherkun, turrónen, tekemiseen Jijonassa (Xixona). Turrón tehdään manteleista, hunajasta, sokerista ja munanvalkuaisesta. Jouluaikaan sitä voi saada myös esimerkiksi sokeroiduilla hedelmillä tai suklaalla maustettuna. Espanjalaiset syövät sitä samaan tyyliin kuin suomalaiset suklaata. Paljon! Aito ja oikea turrón valmistetaan Alicanten lähellä Jijonassa. Sen ja muiden mantelimakeisten valmistusperinteet ovat keskiajalla, laajempaa tuotantoakin on ollut jo parin sadan vuoden ajan. Museossa pääsee katselemaan turrónen valmistusta, koska tehdas toimii samassa rakennuksessa, ja tutustumaan sen historiaan sekä tietysi ostamaan museokaupasta kassitolkulla herkkuja kotiin vietäväksi.



Santa Polan majakalta on huikeat näkymät! Täältä löytyi myös reissun ekat geokätköt.
Meidän huudi iltavalaistuksessa.


Hauskoja retkikohteita ovat myös Parque Palmeral Alicantessa ja Cabezo Gordo Murciassa. Ensiksi mainittu on aivan Alicanten keskustan lähellä oleva suuri puisto, jossa kasvaa nimensä mukaisesti palmuja. Puistossa voi vaikkapa soutaa tekolammella ja ajaa bmx-radalla, veneitä vuokrataan, pyöriä ei. Me söimme siellä isänpäiväpikniklounaan. Cabezo Gordo on kukkula, josta on louhittu ennen aikaan rautamalmia ja vielä ennemmin asutettu luonnon luolia neandertalilaisten toimesta. Vanhoihin kaivoskäytäviin saa mennä (omalla vastuulla), jos uskaltaa.



14. marraskuuta 2016

El Valle y Carrascoy

Yksi asia, jota olen jo pitkään Espanjassa odottanut, on vuorivaellus. En ole mikään kokenut vaeltaja enkä ole ihan varma haluanko sellaiseksi tullakaan, mutta kunnon patikkaretkestä jonnekin vähän kauemmas ja ylemmäs asutuksesta olen haaveillut. Enkä vähiten siksi, että ainakin kauempaa katsottuna joidenkin vuorten rinteitä peittää vihreä verho, joka muistuttaa erehdyttävästi metsää.

Castillo de la Luz
Jokin aika sitten sain vihdoin houkuteltua myös perheen kiinnostumaan patikkaretkestä ja niinpä toissa viikonloppuna pakkasimme eväät reppuun ja ajoimme Murcian kupeessa sijatsevaan El Valle y Carrascoy -puistoon. Alue on jotakin suomalaiseen kansallispuistoon verrattavaa, El Parque Regional. Se on noin 17 000 hehtaarin kokoinen suojelualue, johon kuuluu mm. Carrascoy ja Relojero -nimiset vuorenhuiput (1065 ja 609 m) sekä paljon ylämäkiä ja alamäkiä. Alueella on myös luostareita, vahtitornien ja linnoitusten raunioita ja muuta vanhaa ja uuttakin infrastruktuuria, joten mikään täysin koskematon luonnon reservaatti se ei ole. Mutta tuohon hehtaarimäärään mahtuu myös paljon villiä luontoa, patikkapolkuja, mäntyjä, kermestammia, katajia, petolintuja ja villisikoja. Kahteen viimeksi mainittuun emme onneksi törmänneet, mutta pari oravaa näimme kyllä.





Ylös!
Puistossa on kaksi opastuskeskusta, joista ainakin El Centro de Visitantes de la Luz on auki myös talviaikaan. Siellä on muuten hieno 3D-malli alueesta, johon kannattaa tutustua ennen kuin lähtee maastoon. Opastuskeskuksen pihaan pääsee autolla ja niin kannattaakin tehdä. Me jätimme auton piknik-alueen parkkipaikalle ja meiltä meni melkein kaksi tuntia ennen kuin pääsimme kyselemään karttaa ja reittisuosituksia. Mutta ei se oikeastaan haitannut, matkalla oli kaikenlaista mielenkiintoista mm. Castillo de la Luz -linnan jäänteet. Alueella on vähän huonosti opastetauluja ja reittimerkinnätkään eivät ole kovin selkeitä, mutta opastuskeskukselta saimme kartan ja todella ystävällistä palvelua ja neuvoja, miten pääsisimme parhaiten kiipeämään Relojero-huipulle. Miehen kanssa vaihdoimme pitkiä katseita, kun opas epäili, että neljän tunnin reitti olisi liian vaativa Lokinpoikaselle ja Neiti Q:lle. Ipanathan kyllä poukkoilevat kuin alppikauriit sellaisessa maastossa eivätkä yleensä hyydy matkan pituuteenkaan. Kaksi polvivaivoista kärsivää vanhempaa sen sijaan saattavat toisinaan vaikeroida, varsinkin alamäkiosuuksilla.

Kartta kourassa löysimme lopulta polun pään ja pääsimme itse asiaan. Polku oli kivinen ja mutkitteli ylös vuoren rinnettä. Lapset bongailivat oppaan neuvojen mukaan ensin kelta-valkoisia ja sitten puna-valkoisia merkkejä. Vai oliko se toisinpäin? Joka tapauksessa matka alkoi taittua, maisemissa ei todellakaan ollut valittamista ja itse olin ikionnellinen, kun löysin polun varrelta sammalta. Joudun ehkä sittenkin perumaan puheeni siitä, ettei Espanjassa ole oikeaa metsää. Ainakin melkein oikeaa on!

Murcia
Tunnin verran noustuamme oli aika pitää evästauko. Jo siinä evästelypaikkaa etsiskellessä alkoi mieleen hiipiä epäilys Relojerolle pääsemisestä. Eväitä oli kyllä repullinen, mutta meitä on neljä ja meillä oli nälkä. Olimmehan jo kolme tuntia könynneet ja enimmäkseen ylöspäin. Huipulle olisi vielä ainakin tunnin matka ja kai sieltä alaskin olisi tultava. Espanjassakaan ei ole katuvaloja patikkapolkujen varsilla, joten oli olemassa mahdollisuus, että alaspäin olisi pitänyt tulla iltahämärissä. Eväät katosivat repusta niin nopeasti, että äidin oikeudella ja kerrankin järjen ääntä kuunnellen päätin, että puoliväli sai tällä kertaa riittää meille. Hiukan harmittavaista, varsinkin kun jälkikasvu olisi intoa puhkuen halunnut kavuta ylös asti. Niin, ja minä myös. Ja ehkä Mieskin.

Alas mennessä päätimme vähän oikaista. Itse olen tunnetusti äärimmäisen huono pysymään merkityillä poluilla ja muu perhe on näköjään vähän samanlaista. Oikopolku meni kyllä sinne minne arvelimmekin, mutta olihan se tietysti aika jyrkkä. Omat polveni ovat synnynnäisesti vähän lenkut ja Mies loukkasi omansa muutama viikko sitten sählyssä, joten koville otti. Pari kertaa taidettiin tulla pyllymäkeä, mutta onneksi vain vähän matkaa. Koville otti myös se, että itse olin liikkeellä paljasjalkalenkkareissa. Vaikka vannonkin niiden nimeen niin metsäpoluilla kuin asvaltilla, niin seuraavalle vuoripatikalle muistan laittaa ihan oikeat vaelluskengät. Sen verran oli jalkapohjat ja varsinkin varpaat kovilla.

Niin lähellä, mutta kaukana - Relojero

Vaikka Relojero jäi tällä kertaa saavuttamatta, niin meillä oli oikein hyvä ulkoilupäivä. Saimme tuntitolkulla raitista ilmaa ja kauniita maisemia. Seuraavaa Espanjanreissua varten meillä on nyt El Valle y Carrascoyn kartta ja tieto siitä, minne auto jätetään ja missä on polun pää. Päätimme myös ottaa mukaan kaksi repullista evästä ja paremmat kengät. Sitten kiivetään ylös asti!


2. marraskuuta 2016

Ratoncito Pérez

Täällä Espanjassa on joko ilmassa tai ehkä vedessä jotain omituista. Lapsiltamme putoilee hampaita täällä tuhkatiheään. Viisi vuotta sitten Fuengirolassa silloiselta Neiti Ekaluokkalaiselta lähti puolessa vuodessa monta hammasta ja Lokinpoikaseltakin se ihan eka maitohammas vain muutamaa päivää ennen kotimatkaa. Nykyinen Neiti Q on tainnut vaihtaa kaikki vaihtamista vaille olevat hampaat eikä häneltä siis onneksi ole tällä reissulla pudonnut yhtään. Lokinpoikaselta sen sijaan lähti eilen jo kolmas hammas kuukauden sisään. Onneksi poika tykkää kovasti puurosta, muuta hän ei kai kohta pysty syömäänkään.


Espanjassa lasten irronneet hampaat hakee hiirulainen nimeltä Ratoncito Pérez. Kaverin ehkä tunnetumpi kollega on varsinkin englanninkielisissä kulttuureissa hääräävä Hammaskeiju. Suomessakin hiiri haki hampaita vielä silloin kun itseltäni niitä lähti. “Vie hiiri maitohammas, tuo tilalle rautahammas!” Jossain vaiheessa Hammaskeiju on työntynyt Suomessa hiiren tontille, koska meidän lapsemme ainakin ovat jättäneet irronneen hampaansa vesilasiin ja yöllä Hammaskeiju on käynyt vaihtamassa sen ensin euroksi, nykyisin kahdeksi. (Inflaatio?)

Vaan tokihan meillä täällä Espanjassa hammashommat hoitaa Ratoncito Pérez! Kerrotaan, että Ratoncito Pérez esiintyi ensimmäisen kerran espanjalaisessa sadussa 1870-luvulla. Kirjailija Luis Coloma sai vuonna 1894 tehtäväkseen kirjoittaa sadun Espanjan 8-vuotiaalle kuninkaalle, Alfonso XIII:lle, jolta oli juuri lähtenyt ensimmäinen hammas ja hän päätti käyttää tarinan päähenkilönä Pérez-hiirtä. Keksilaatikossa asuva sankarihiiri jäi elämään espanjalaiseen kansanperinteeseen ja hänet tunnetaan myös muissa espanjankielisissä maissa. Yleensä Ratoncito Pérez tuo hampaan tilalle lahjan, mutta Lokinpoikaselle hän on tuonut kahden euron kolikon, kuten Hammaskeiju kotona Suomessa toisi.