Joulunodotusta

Joulutähdet syttyivät liikenneympyrään!

Tänään on ensimmäinen adventti ja päätimme alkaa odottaa joulua. Jouluun liittyvä tilpehööri on täälläkin ollut kaupoissa jo hyvinkin kuukauden verran ja lelukatalookeja jaettu talouksiin hyvissä ajoin. Silti joulu on tuntunut meistä kaukaiselta ajatukselta. Sitähän aletaan odottaa silloin, kun puut ovat paljaita ja ulkona on pimeää. Tai viimeistään silloin, kun pakkanen sokerikoristelee puut huurteeseen ja maahan sataa ensilumi. Mikään edellä mainituista ei ole toteutunut, paitsi lunta toki näkyy. Nimittäin selkeällä ilmalla, Sierra Nevadan vuorilla, jotka siintävät sadan kilometrin päässä meistä.

Meillä päin taas uusi vihreä ruoho puskee esiin teiden varsilta ja päällystämättä jääneiltä maaplänteiltä. Pääskyset, västäräkit ja rastaat suhahtelevat parvekkeemme ohi tai istuskelevat fiikuksissa ja viikunapuissa lauleskelemassa... hmm... joululauluja? Appelsiinit ja mandariinit alkavat olla kypsiä (Jahavat tulloo!), sitruunat taas pysyttelevät vielä vihreinä. Ruusut, kiinanruusut, päivänsinet ja muut kukat jatkavat kukkimistaan kaikessa rauhassa, vaikka nyt on talvi!

Lapset tietenkin havahtuivat joulun tuloon siinä vaiheessa, kun ensimmäinen parin sentin paksuinen, A4-kokoinen leluluettelo löytyi mainoslaatikosta. Luetteloita on selattu ahkerasti ja vaikka olemme moneen otteeseen keskustelleet siitä, että Joulupukki on sen verran fiksu heppu, ettei tuo tänä vuonna kamalaa tavarakasaa kenellekään, koska joudumme keväällä viemään sen kasan Suomeen, niin silti toivottavaa on löytynyt molemmille useamman matkalaukullisen edestä. Neiti Ekaluokkalainen tosin hyvin kypsästi totesi, että ”On aika tylsää, kun Joulupukki tuo aina niin kamalasti lahjoja. Eihän niillä edes ehdi leikkiä. Olisi kivempaa, jos se toisi vaan yhden tosi kivan lahjan!” Kuinka viisaaksi olenkaan onnistunut lapseni kasvattamaan!

Epätietoisuutta ja päänvaivaa lapsille on aiheutunut siitä, että vaikka espanjalaiset lapset tietävät, kuka Joulupukki on, niin täälläpä ukko ei lahjoja jakelekaan! Siis mitä ihmettä?! Espanjalainen pikkuväki kirjoittelee joululahjatoiveitaan kolmelle Itämaan tietäjälle, jotka myös lahjat tuovat. Joulun alkuperän huomioon ottaen, espanjalaisten tapa on loogisempi kuin suomalaisten. Mutta meidän lapsemme päättivät turvautua silti vanhaan, hyväksi havaittuun vaihtoehtoon ja kirjoittivat Pukille. Tosin kirjeessä mainittiin erikseen, että vietämme joulun Espanjassa, etteivät lahjat jää vallan kokonaan saamatta.

Joulukoristeet näyttävät olevan aika samantyylisiä täällä kuin Suomessakin. Ehkä niitä on vain enemmän. Minusta on hassua, että joulupuu on nimenomaan kuusi, vaikka en ole nähnyt täällä ensimmäistäkään oikeaa. Kaikki joulukuuset ovat siis muovisia. Mikseivät ne koristele sypressiä? Niitähän täällä kasvaa joka puolella. Koristeissa näkyy lumiukkoja ja lumihiutaleita, poroja ja talvisia lumimaisemia. Miksiköhän? Eihän täällä sellaista oikeasti missään näy. Joulutähtiä, siis niitä kukkia, sen sijaan näkyy. Suomessa sellainen kannetaan tupaan ehkä joulupöydän koristeeksi. Täällä niitä istutetaan tuhansittain katujen varsille, liikenneympyröihin ja parvekkeille.

Selkein ero suomalaiseen joulukoristeluun on seimen rakentaminen. Seimivarustelu on ihan omaa luokkaansa. Myynnissä on erilaisia ja erikokoisia talleja ja majataloja, seimiä, härkiä, lampaita, paimenia, itse päähenkilöstä nyt puhumattakaan. On valaistuja, soivia ja liikkuvia malleja. Jotkut väkertävät seimensä ihan itse ja toiset ostavat kokovalmiin. Mekin teemme oman seimen, mutta en vielä tiedä millaisen. Joka tapauksessa aiomme viedä sen mukanamme Suomeen. Jotenkin tuntuu, että seimen rakentelu sopii joulunodotukseen paremmin kuin joululahjaostoksilla ravaaminen.

Tänäiltana sytytämme Neiti Ekaluokkalaisen kanssa ensimmäisen kynttilän ja alamme odottaa joulua. Odotamme myös ensi torstaita, jolloin perheen miesväki kotiutuu viikonmittaiselta Suomen visiitiltään. Mukavan rauhallista ja lämmintä joulunodotusta kaikille!

Paperinpyöritystä

On mahdollista, joskin epätodennäköistä, että jollekin tulee uutena tietona sellainen asia, että olen innostunut pyörittämään paperista helmiä täällä auringon alla. Varsinkin silloin kun auringon ja minun välissä on sadepilviä. Tai maapallo on kääntänyt kylkeään niin, ettei aurinkoa näy enää ollenkaan. Oikeastaan tämä koko juttu ei siis liity millään tavalla Espanjaan muuten kuin että nyt satun pyörittämään niitä helmiä juuri täällä. Ja toki espanjalaista jätepaperia kuluu hommaan tarkkaan luettujen Suomen Kuvalehtien lisäksi. Olen jopa rohmunnut naapurienkin mainokset hyötykäyttöön laatikosta, johon mainokset täällä jaetaan. Niitä ei siis tungeta jokaisen postiluukkuun vaan jätetään talon edustalle laatikkoon, josta jokainen voi ottaa niitä, jos tahtoo.

Keksin homman sattumalta, kun kaipasin jotain pientä näperrettävää aikani kuluksi. Olen sellainen ihminen, että minulla pitää olla koko ajan jotain tekemistä, muuten ahdistun. On tietysti hyvä keskittyä välillä omiin ajatuksiinsa ja pohtia omaa elämäänsä huolellisesti ja monelta kantilta, eli joidenkin mielestä olla tekemättä mitään. Mutta kun minun aivoni kieltäytyvät toimimasta, jos käsillä ei ole jotain puuhaa samaan aikaan. Koska en oikein voinut aloittaa mitään tilaa vievää projektia, esimerkiksi ruokailuryhmän nikkarointia, täällä, piti keksiä jotain, minkä tuotokset saa suhteellisen helposti joko heitettyä menemään tai vietyä pois maasta.

Paperihelmien pyörittely ei vie paljon tilaa, materiaali on periaatteessa ilmaista ja lopputulos on käyttöön jalostettavissa. Jos jalostettu lopputuote ei miellytä, sen voi heittää paperinkeräykseen. Lisäksi touhu on äärimmäisen rauhoittavaa ja samalla kun käteni leikkaavat paperisuikaleita ja pyörittävät niitä puisen grillivartaan ympärille helmeksi, aivoni tuntuvat toimivan ihmeellisen selkeästi ja jumittumatta mihinkään pakkomielteeseen. Ei sillä, että minulla muka sellaisia olisi. Ainakaan kovin montaa. Asiat tuntuvat yksinkertaisilta, kun tekee yksinkertaisia juttuja.

Aina en kylläkään mieti yksinkertaisia juttuja. Teen nimittäin valmiista helmistä koruja Tärkeille ihmisille. On mukavaa miettiä jotakuta tiettyä ihmistä, jolla on ollut merkitystä juuri minun elämässäni. Miettiä minkä värinen hän on, kuinka olemme tutustuneet ja mitä juuri Hän on minun elämääni tuonut. Ensimmäisen korun tein naiselle, joka on antanut elämääni yhden sen tärkeimmistä asioista, anopille siis. =) Olen tehnyt koruja monelle sellaiselle naiselle, tai tytölle, joka on tuonut elämääni iloa, ystävyyttä ja hyvää mieltä. Monelle on myös vielä koru tekemättä, mutta se ei johdu siitä, että laittaisin ihmisiä tärkeysjärjestykseen vaan siitä, ettei sopivan väristä paperia ole vielä tullut eteen. On myös ihmisiä, joille en ehkä koskaan saa aikaiseksi tehdä korua, vaikka he mielestäni sellaisen ansaitsisivat.

Olen tehnyt yhden korun myös miehelle, joka ei siis ole omani, mutta tuli ikäänkuin kaupantekijäisinä ja on ilman muuta hyvin tärkeä osa elämääni. Todennäköisesti teen lisää koruja muille miehille ja aivan varmasti parille pienelle pojalle, vaikka he eivät ehkä koskaan sellaista korua käyttäisikään. En muutenkaan odota, että kaikki, joille korun sitten joskus annan, onnellisina ja ylpeinä kuljeskelevat se kaulassaan ja miettivät kuinka tärkeitä ovat minulle. Lupaan olla pahastumatta, jos joku unohtaa omansa vesisateeseen tai heittää sen suoraan sinne paperinkeräykseen. Olenpahan tullut edes kerran jollakin tavalla kertoneeksi kaikille niille ihmisille, että he ovat tuoneet elämääni jotain, mitä pidän suuressa arvossa.

En tiedä, onko kukaan muu tarpeeksi omituinen ajatellakseen, että paperihelmissä on sellainen mielenkiintoinen puoli, ettei kukaan voi enää sellaisen valmiina nähdessään sanoa minkälaisesta lehtijutusta tai mainoksesta se on tehty. Silti se kaikki on siellä tallessa. Varsinkin Suomen Kuvalehdessä on paljon artikkeleita, jotka kertovat sodista, nälänhädästä, itsemurhista ja muista surullisista ja rumista asioista, joita maailmassa tapahtuu. Kuitenkin jostakin ihmeen syystä, mitä rumemmasta asiasta juttu kertoo sen kauniimman ja harmonisemman korun siitä saa aikaiseksi. Eikö se muka anna toivoa?

Minä se vaan tiskaan astioita ja luudalla lakaisen lattioita...

Pakko lakaista, kun ei kerran ole imuria. Eikä viitsi puolen vuoden takia sellaiseen investoidakaan. Riittää, kun ostin uuden mopin ja lattiaharjan. En tietenkään voi varmaksi sanoa mitään andalusialaisten siivoustottumuksista, mutta epäilen, että ne rakastavat luuttuamista. Ehkä siksi meilläkään ei ole imuria, vaikka astianpesukone, pyykinpesukone, silitysrauta ja sähkökäyttöinen sitruspuristin löytyvätkin. Velvollisuudentuntoiselle vuokraemännällemme ei kai ole koskaan juolahtanut mieleen, että joku haluaisi imuroida. Kerran kyllä näin pariskunnan, joka kantoi upouutta imuria varmaankin kotiinsa, mutta sekin pariskunta oli puheesta päätellen englantilainen.

Kauppojen hyllyt tursuavat erilaisia tököttejä, joilla voi puhdistaa lattiansa; marmorisen, puisen, parkettisen, keraamisen, betonisen, laminaattisen... Mopit ovat yleensä niitä lankamalleja, joilla lian saa kätevästi levitettyä ympäriinsä, mukaan se ei lähde vahingossakaan. Sen lisäksi, että mopilla ja arsenaalilla kemikaaleja varustautunut, useimmiten naispuolinen, alkuasukas viuhtonee maanisesti kotinsa sisätiloissa, myös parvekkeet ja terassit, jopa jalkakäytävät oman oven edestä mopataan antaumuksella harva se päivä. Ai, että mistäkö niin päättelen? No, näen niitä moppaajia ohi kulkiessani. Viimeksi tänään näin ekaluokkalaistamme kouluun saattaessani, kuinka eräs mummeli moppasi jalkakäytävää, jotta vesi vaan roiskui, terassi jo kiilteli puhtaana ja märkänä, sisälle en valitettavasti nähnyt. Eilen kauppamatkalla toinen nainen moppasi ulkoportaita. Siksi en väitäkään tietäväni, että ne luuttuavat sisälläkin, mutta jotenkin se tuntuisi tässä kohtaa loogiselta. Voi tietysti olla, että kyse on julkisivun puhdistamisesta, mutta ei kai kukaan niin hullu ole?

Palataanpa minun omien moppieni ja lattiaharjojeni pariin. Sitä voisi kuvitella, että kun on kuuma, on ihanaa laskea turvonneet ja väyneet jalkansa ihanan viileälle marmorilattialla. VÄÄRIN! Koska täällä(kin) päin maailmaa on tapana tallustaa sisällä kengät jalassa, on kaunis, valkoinen marmorilattiani pinttynyt liasta, vaikka sitä epäilemättä on mopattu enemmän tai vähemmän ahkerasti sitäkin. Lisäksi ulkoa kulkeutuu sisälle hiekkaa, vaikka conserje (=talkkari) luonnollisesti luuttuaa porraskäytävän, hissin, pihan laatoituksen ja jalkakäytävän bussipysäkille asti useita kertoja viikossa pistävänhajuisilla tehosupermegapuhdistusaineellaan ja koska kuramattoja ei voi laittaa ulko-ovien eteen, kun ne aukeavat väärään suuntaan. Kun siis lasken paljaat, turvonneet ja väsyneet jalkani ihanan viileälle marmorilattialle, ne ovat samantien pohjistaan ihan mustat ja hiekan pistely ottaa aivoon uskomattoman paljon.

Minä siis lakaisen ja moppailen lattioitani lähes päivittäin siinä uskossa, että kyllä se pinttynyt lika jossain vaiheessa lähtee, kun tarpeeksi moppaa. Ostin aloeveran tuoksuista marmorinpesuainettakin oikein. Ja ehkä hiekka joskus vielä stoppaa keskelle eteisen lattiaa asetettuun pikkuiseen, Ikeasta ostettuun kuramaton palaseen, joka ei koskaan pysy paikallaan. Toisaalta nyt, kun marmorilattia ei enää ole mukavan viileä vaan hyytävän kylmä, on kätevää kulkea (mustat) sukat jalassa. Niiden pohjiinhan se lika kai lopulta katoaa.

Jaa, että entäs se astioiden tiskailu? En minä niitä oikeasti tiskaa, mutta sopi niin hyvin fiilikseen. Astiat tiskaa kone ja usein tiskaakin ja sinne koneeseen ne latoo tämän perheen toinen aikuinen. Meidän perheessä kun on nyt jaettu kotityöt. Minä laitan ruuan, siivoan, pesen pyykit ja vessat. Niin, sekä lakaisen ja moppaan, Mies siivoaa keittiön. Työnjako suoritettiin ennen kuin tajusin, miten paljon täällä Espanjassa saakaan mopata.

Valppain mielin muista sä aina, vaaroja liikenteen...

Täytyy varmaan aloittaa liikennekasvatuksen kertausharjoitukset tässä perheessä. Erityisesti kuopus on viime aikoina kunnostautunut läheltä piti -tilanteissa, niin että äidillä alkaa olla enemmän harmaita kuin maantienvärisiä hiuksia päässä. Isältähän ne tippuvat jo ennen kuin ehtivät väriä edes vaihtaa.

Espanjalainen liikennekulttuuri on siitä mukavaa, että täällä jalankulkija on Kuningas. Kaikki autoilijat, skootterikuskit ja moottoripyöräilijät pysähtyvät suojatien eteen kuin seinään, jos muutaman metrin säteellä näkyy ihminen, joka saattaisi harkita tien ylittämistä. Sitten ne odottavat kiltisti rattinsa takana hymyillen, kun lapsilauma, rollaattoria työntävä seniorikansalainen tai ostoskärryä perässään kiskova perheenäiti pääsee turvallisesti haluamalleen puolelle. Jos joku ajelee vähän ajatuksissaan ja vasta viimehetkellä tajuaa pysähtyä jarrut kirskuen, istuu ratin takana erittäin nolon ja kauhistuneen näköinen espanjalainen, jonka anteeksipyytävä ilme on niin hellyyttävä, että tekisi mieli mennä sanomaan: ”Ei se mitään, Suomessa painetaan tässä tilanteessa kaasua ja yritetään murhata jalankulkija katseella, jos ei autolla kerran osu. Niin, että ei ois tarvinnu meidän takia!” Muutamia harvoja poikkeuksiakin toki löytyy. (Ne ajelevat kummallisen usein autoilla, joissa on suomalaiset rekisterikilvet.)

Ikävä kyllä kuopus on aivan hullaantunut näin ruhtinaallisesta kohtelusta ja luottaa täysin espanjalaisiin ja siihen, että kaikki muu liikenne pysähtyy kun Señor Lokinpoikanen aikoo ylittää tien. Autoilijan kannalta asiaa ei tee helpoksi pienen tiellä liikkujan vaatimaton näkyvyys eikä se, ettei Lokinpoikanen aina itsekään tiedä missä ja milloin aikoo tien yli sutaista. Eräänä päivän koko Los Pacos raikui hätääntyneen äidin kauhunkiljaisuista, kun kuopus ampaisi täyttä laukkaa aidan takaa, täysin katveesta, suojatielle, joka vie yhden alueen vilkkaimmin liikennöidyn tien yli. Onneksi autoilijat ja suojelusenkelit olivat hereillä. Tänään samainen nuori mies törmäsi pysäköityyn autoon (ei kuulemma huomannut sitä, isoa pakettiautoa kahdenkymmenen sentin päässä...) kekkaloidessaan jalkakäytävän reunalla, mitä on toki jo tähän mennessä kielletty tekemästä kymmeniä kertoja. Viherkaistoja ei autoteiden ja usein kapeiden jalkakäytävien välissä ole, joten riski sille, että viisivuotias omissa maailmoissaan poukkoileva Lokinpoikanen horjahtaa auton alle, on huomattava.

Parempi siis aloittaa tällaisesta luottavaisuudesta ja huolettomuudesta poisopettaminen jo tässä vaiheessa. Muuten käy niin, että jos Lokinpoikanen onnistuu säilymään talven täällä joutumatta kertaakaan yliajetuksi, niin keväällä se on vielä todennäköisempää, kun palaamme Suomeen. Ettei pikku-ukolle vaan jää harhaista käsitystä siitä, että Suomessakin autoilijat väistävät jalankulkijaa!

Muuten liikenne on täällä rauhallisempaa kuin yleensä ajatellaan. Tai ainakin itse olen ajatellut. Pääsääntöisesti muut tielläliikkujat otetaan huomioon. Mitä nyt autoilijat joskus skitsahtavat toisilleen kummista asioista. Jos joku yrittää kääntyä liikenneympyrästä väärin, niin jopa alkaa torviosoitto, karjuminen ja nyrkin heristely. Mutta jos on pysäköinyt autonsa keskelle liikenneympyrää hätävilkut päälle ja lähtenyt käväisemään hakemassa vähän leipää kaupasta ja kahvilla siinä samalla, kukaan ei ole moksiskaan, vaikka auto tukkisi koko muun liikenteen. Ei edes poliisi. Jos taas odottaa liian kauan risteyksessä päästäkseen kääntymään, takana tuleva yrittää tunkea takaloosterista sisään tai päästä ohi ihan-sama-mikä-**tun-rekka-sieltä-muka-onkaan-tulossa -asenteella. Mutta jos vähän rutisuttaa peltiä pysäköidessään autoa rakoon, joka on kymmenen senttiä lyhyempi kuin auto, niin ”¡no importa!” ei se mitään.

Levitointia ja piparimaitoa – eli Helmiä Aurinkorannalta

Lapset ovat siitä mukavia otuksia että niillä on silloin tällöin sanasensa sanottavana tästä maailmasta. Joskus ajoitus on mitä parhain, joskus se ei voisi olla huonompi. Yleensä pienissä sanoissa silti piilee suuri totuus ja ne saavat kuulijansa ajattelemaan. Ja hymyilemään.

Hymy voi olla kiusaantunuttta, niin kuin silloin, kun Lokinpoikanen kommentoi erään kanssasuomalaisen koiraa kovaan ääneen: ”Herttinen! Kato äiti, miten ruma koira!” Koira oli minustakin aika ruma, mutta eihän se koiran vika ollut eikä tietenkään omistajankaan. Koiranomistaja puolustautui silti vähän loukkaantuneenoloisena ja selitti, että haukku oli juuri käynyt trimmattavana. Joten jos jotakuta täytyy koiran rumuudesta syyttää, niin ehkä sitten sitä koiraparturia tai käsistä karannuttta rodunjalostusta. Hymy voi olla myös iloista ja vapautunutta, sydämen hymyä. Alla muutama tapaus, jotka ovat saaneet hymyn meidän perheen ja joidenkin muidenkin huulille.

Lasten isä oli lentänyt viikoksi Suomeen ja me muut jäimme tänne jatkamaan arkea ilman isiä. Tunnelma oli vähän alakuloinen, ikävä oli kova ja hermot kireällä kaikilla kolmella. Aamulla heti herättyämme lapset aloittivat nahinan, toistensa ärsyttämisen ja läpsimisen. Tyrkkäsin parivaljakolle puurolautaset äkäisesti nenän alle ja huokaisin: ”Onko teidän ihan pakko aloittaa päivä tappelemalla? Ja läpsimisen täytyy loppua. Eikö olla puhuttu sata kertaa, ettei ketään saa lyödä?” Lapset jäivät katselemaan minua tyrmistyneinä. ”Mutta eihän meidän elämässä olisi sitten mitään sisältöä?!”

Minä kärsin joskus unettomuudesta. Useimmiten nukun hyvin, mutta etenkin täysikuun aikana valvon ja haahuilen pitkin yötä enkä saa millään unta. Seurauksena on tietysti nuupahtanut äiti, joka ei jaksa oikein osallistua mihinkään päivällä. Lokinpoikasta taas on motivoitu monissa asioissa tarra- tai rastikalentereilla. Eli, kun joku pienelle miehelle hankala asia, vaikkapa nyt esimerkiksi pukeminen, sujuu hyvin, saa kalenteriin tarran tai rastin. Kun kalenteri sitten on täynnä ja homma on alkanut luonnistua, voidaan tehdä vaikka retki uimahalliin tai ostaa pitkään haaveissa ollut legosarja. Eräänä päivänä zombiäitiä tuli lohduttamaan maailman suloisin 5-vuotias: ”Äiti, mää teen sulle sellaisen nukkumiskalenterin. Aina kun oot nukkunut hyvin, saat siihen rastin ja kun se täynnä, saat multa pusun”. Ja heti tuli motivaatiota hyviin yöuniin!

Kävimme tässä eräänä päivänä Suomi-kaupassa hakemassa xylitolipurkkaa. Ja mahdollisesti vähän salmiakkia ja lakuja. Lapsista oli hauskaa katsella sinänsä ihan tuttuja tavaroita kaupanhyllyillä. Oli Dominokeksejä ja Juhlamokkaa, ruisleipää ja tiskiharjoja. Kaupan perältä kuuluikin kohta Lokinpoikasen ääni, joka ilmoitti että: ”Hei! Täällähän myydään piparimaitoa!” Äiti likaisine mielikuvituksineen oli vähän, että ”Öööh... Siis mitä sanoitkaan, muru?” ja meni kiireesti katsomaan, että mistä ihmeen piparista maitoa saadaan. Mutta kyseessä olikin ihan vaaraton ja siveellinen siirappitölkki.

Visiteerasimme myös Malagassa Picasso-museossa, siinä taide-, ei synnyinkoti-. Neiti Ekaluokkalainen, joka on suuri taiteen ystävä jaksoi kierrellä ja tarkastella maalauksia antaumuksella sekä esittää niistä hyvinkin asiantuntijamaisia kommentteja. Lokinpoikanenkin jaksoi. Juuri ja juuri. Eikä aiheuttanut muuta härdelliä kuin sai keskivaikean aivastus- ynnä nenäverenvuotokohtauksen, onneksi tarpeeksi kaukana maalauksista. Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että verta oli myös äidin silmälaseissa, joten sitä olisi voinut huonolla tuurilla roiskahtaa mihin vaan. Hrr... Pelottaa ajatellakin. Olisikohan konservointi mennyt matkavakuutuksesta tai museon vakuutuksesta? Kotimatkalla nuori mies ilmoitti pontevaan sävyyn, että ”Mää tykkäsin tosi paljon siitä Pablosta, se oli tehny hienoja kuvia. Mutta sovitaanko, että tämä oli nyt viimeinen kerta kun me edes käydään koko Malagassa?”

Lokinpoikanen haluaa oppia lentämään. Se on hylännyt lapsellisen uskomuksen, että ihminen voisi lentää ihan ilman mitään apuvälineitä eikä se enää usko edes siihen, että voi kasvattaa siivet. Niinpä se suunnittelee päivät pääksytysten uutterasti erilaisia siipimalleja, joita voi rakentaa puusta, muovista tai lakanoista. Tai suunnitteli. Nyt se on hurahtanut joogaan. Isänsä sattui piruuttaan lipsauttamaan, että jos oikein kovasti joogaa ja meditoi, niin oppii levitoimaan ja sehän on ihan sama kuin lentäminen. Kerhotäti olikin saanut lievän hihityskohtauksen, kun lapset olivat evästaukoa odotellessaan leikkineet joogaamista, joka on kuulemma oiva tapa saana ipanat rauhoittumaan hetkeksi. Lokinpoikanen oli istunut piirissä ankarasti keskittyen, jalat lootusasennossa, sormet kauniisti yhdessä, kädet polvilla ja henkäissyt: ”Musta tuntuu, että mää leijun...”