¿Miten me tänne jouduttiin?

 Nyt on käynyt niin, että tämä blogintekeleeni on saanut lukijoita myös oman tuttavapiirimme ulkopuolelta. Alunperin oli tarkoitus, että lähinnä ystävät ja sukulaiset voisivat seurata toilailujamme talven ajan Fuengirolassa. Etteivät he vain pääsisi meitä unohtamaan, ja että meillä olisi oma paikkamme heidän joukossaan sekä tämän puolen vuoden aikana että keväällä Suomeen palattuamme. Sillä kotiinpaluun edellytyksenä on kaiketi se, että siellä on jotain, joka odottaa. Ja koska meidän irtaimistomme on varastossa ja entisessä kodissamme asuu uusi perhe (terkkuja!!!), kotimme Suomessa on nyt siellä olevien Tärkeiden ihmisten sydämissä. Suurin osa lukijoista siis tietää, suurinpiirtein yhtä hyvin kuin me itse, kuinka me tänne jouduimme. Ja niille, jotka eivät tiedä, voin sen kertoa nyt.

Viime talvena vietimme perheen kesken lomaa Ähtärissä mökillä. Oli tarkoitus hiihtää, laskea mäkeä ja lämmittää rantasaunaa. Nauttia talvesta. Itse sairastuin angiinaan, Miehellä oli lähes 40 asetetta kuumetta, lapset olivat kurkkukipuisia, kuumeisia ja oksentelivat. Koko loman kruunasi pakkanen, joka painui yö yön jälkeen reilusti alle -30:n asteen. Kun olimme saaneet autoa lämmitettyä sen verran, että se suostui starttaamaan ja käytyä hakemassa allekirjoittaneelle antibioottikuurin (Ähtärissä on erittäin toimiva terveydenhuolto, ainakin lomailijan näkökulmasta!), hörpiskelin ihanien ystävien meille tuomaa limsaa ja särkylääkkeitä lounaaksi. Ajattelin, että tämmöinen talvi on ihan syvältä. Miehelle pihahdin kipeällä kurkullani, että: ”Ens talvena lähdetään * ruma sana * jonnekin Espanjaan täältä!” Oikeastaan pidän talvesta eikä minua yleensä haittaa pakkanen ja lumitöistäkin tykkään, mutta juuri sillä hetkellä tuntui siltä, että olisin antanut mitä vain, jos voisin vaihtaa elämääni jonkun kanssa, jonkun joka asui vähän lämpimämmässä paikassa.

Idea syntyi siis osasta sisälle suljetun ikihääräilijän marinaa. Se oli tarkoitettu nyrkin puimiseksi kosmisille voimille, jotka olivat päättäneet pilata talvilomamme. Mutta silti huomasin illalla perustelevani Miehelle, miksi meidän kannattaisi asua puoli vuotta Espanjassa. Seuraavana iltana selasin vuokra-asuntoilmoituksia Fuengirolasta ja näin itseni ja perheeni viettämässä rauhallista koti-iltaa terassilla Välimerta katsellen ja sitä seuraavana Mieskin innostui miettimään kuinka se kaikki olisi mahdollista. Olimme puhuneet jo useamman vuoden, että ”joskus” olisi ihanaa viettää puoli vuotta tai vuosi jossain muualla, mutta se ”joskus” oli aina tarkoittanut aikahaarukkaa viiden vuoden päästä – eläkeikä.

Meillä oli kaikki edellytykset lähteä Espanjaan juuri nyt. Asuimme asumisoikeusasunnossa, jonka sai irtisanottua kolmessa kuukaudessa. Meillä oli kyllä tontti, jolle oli tarkoitus rakentaa talo, mutta mitään ei oltu vielä aloitettu. Meidän ei siis tarvinnut miettiä asumiskustannuksia Suomessa, koska niitä ei olisi. Lapset ovat sen verran isoja, että heidän kanssaan on helppo liikkua, mutta sen verran pieniä, etteivät haranneet kovin pahasti vastaan, kun kerroimme heille suunnitelmistamme. Viiden vuoden päästä itku, parku ja kaverien ikävä olisi ollut ihan toista luokkaa.

Olemme myös onnekkaita sen suhteen, että meillä on oma yritys (Minä olen onnekas, Mies on se, joka on tehnyt Töitä sen yrityksen eteen.), joten työnantajan suhtautumista asiaan ei tarvinnut pelätä. Tosin yrittäjinä meillä on vastuu paitsi yritystoiminnan jatkumisesta myös usean ihmisen toimeentulosta, joten ihan huolettomasti ja harkitsematta emme voineet muuttopäätöstä tehdä. Muutamien työtehtäviä koskevien järjestelyiden, osaavien ja luotettavien työtovereiden sekä nykyaikaisten tietoliikenneyhteyksien ansiosta saimme kuitenkin kaiken näyttämään mahdolliselta ja jopa hyödylliseltä sekä yrityksen kehittämisen että oman työmotivaation kannalta. Kuten työkavereilta saadussa kortissakin luki: Joskus on mentävä kauas, että voi nähdä lähelle!

Asuinpaikaksi valikoitui melkein heti Fuengirola. Sekä Mies että minä olemme kyllä fanittaneet Espanjaa ehkä enemmän kuin muita maita, mutta kohdemaalla ei silti ollut meille kovin suurta merkitystä. Tiesimme vain, että haluamme jonnekin, missä on lämmintä ja erilaista kuin Suomessa. Fuengirola taas on ainoa paikka maailmassa, joka täyttää sekä edellä mainitut ehdot ja jossa vielä niiden lisäksi toimii suomalainen koulu. Emme halunneet, että muutosta aiheutuisi lapsille yhtään ylimääräistä stressiä, joten oli alusta alkaen selvää, että kotimme auringossa olisi mahdollisimman lähellä Aurinkorannikon suomalaista koulua.

Kun muuttopäätös ja työkuviot olivat selvillä, alkoi paperityö. Yrittäjillä se oli taas kerran monimutkaisempaa kuin ”normaaleilla ihmisillä”, sai toimittaa lippua, lappua ja lausuntoa Kelaan, Eläketurvakeskukseen ja vaikka minne. Ja kuten huomasimme, byrokratia kukoistaa Suomessakin, viranomaisille joutuu postittamaan papereita, jotka tilataan kyseisestä virastosta. Väliaikainen maastamuutto ainakin EU:n sisällä on kuitenkin kohtuullisen helppoa ja siitä saa hyvin tietoa esimerkiksi edellä mainittujen byroitten tai suomi.fi -sivuilta. Vielä helpompaa se kuulemma on, jos viis veisaa muodollisuuksista. Ei ainakaan espanjalainen viranomainen tule kyselemään onko NIE-tunnusta (espanjalainen henkilötunnus) ja voimassa olevaa matkavakuutusta. Itse yritimme kuitenkin toimia mahdollisimman tarkasti ohjeiden mukaan, sillä yrittäjänä on oppinut siihen, että jos jokin paperi jää jonnekin toimittamatta, niin perästä kuuluu. Yleensä laskun kanssa.

Vuokra-asunnon hankkiminen Espanjasta on helppoa, vuokrat ovat myös suhteellisen edullisia, ainakin Jyväskylän seutuun verrattuna. Ihan mihin tahansa ei tietenkään kannata luottaa ja etumaksuja maksella, mutta terveellä järjellä pitäisi pärjätä. Vuokrattavia asuntoja on paljon ja niitä löytyy pienistä edullisista yksiöistä monen sadan neliön luksusvilloihin. Aurinkorannikolla toimii useita suomalaisia asunnonvälittäjiä, esimerkiksi Kotikartio, Rantakylä Group ja Pauliina Schultz. Myös espanjalaisten kiinteistönvälitystoimistojen sivusto netissä kääntyy suhteellisen ymmärrettäväksi suomeksi.

Aurinkorannikon suomalainen koulu täyttää tänä vuonna 20 vuotta.

Suomalaisista suuri osa asuu Los Pacosin ja Los Bolichesin alueella, niin myös me tuolla jälkimmäisellä. Keskittymistä selittänee suomalaisen koulun läheisyys, hyvät kulkuyhteydet ja kohtalaisen rauhallinen ympäristö. Oma kotimme on pienen kävelymatkan päässä koulusta, suomalaisen seurakunnan päiväkerhosta, kaupoista, merestä ja juna-asemasta. Alueella on myös suomalaisia kahviloita, leipomoita, ruokakauppoja, kampaamoita jopa kirjakauppa löytyy. Aluksi tietysti nyrpistelin ja halusin mieluummin empanadoja ja churroja, mutta kieltämättä karjalanpiirakka ja korvapuusti saavat enemmän veden herahtamaan kielelle. Ja kirja-kauppa... se on tylsän päivän pelastus! Tänäänkin lähti mukaan Aku Ankan taskukirja ja uusi romaani. Niin, vaikka päivä ei edes ole ollut tylsä.

Päätös lähteä on osoittautunut ainakin tähän mennessä hyväksi. Nyt meillä on lämpöä, appelsiinipuita ja terassi, josta näkyy Välimeri. Meillä on aikaa toisillemme ja itsellemme. Meillä on myös tylsää, riitoja ja pari torakkaakin on nähty. Fuengirola ei ole ainakaan nyt täynnä turisteja, vaan monista eri maista kotoisin olevia fuengirolalaisia. Olemme osoittaneet itsellemme, että jos on unelma, se on myös mahdollista toteuttaa.

Ajankäyttöongelmia

Minulla on liikaa aikaa. Sitä on niin paljon, että välillä tylsistyn. Puolen vuoden breikkimme tarkoituksena oli paitsi vaihtaa maisemaa myös viettää aikaa perheen kesken ja tehdä yhdessä kaikkea mukavaa. Tämä oli tarkoitus toteuttaa niin, että koska Mies tekee päivät töitä etänä, minä otan vastuulleni lapset ja heidän kouluun kuskaamisensa sekä hoidan enimmät kotityöt ja muut arkiasiat. Aioin myös ehtiä lenkkeillä ja liikkua aamupäivisin, silloin kun lapset eivät ole kotona. Pitkät illat olisivat sitten sitä yhteistä aikaa, jolloin ehtisimme käydä retkillä, katsella nähtävyyksiä ja tutustua espanjalaiseen kulttuuriin. Ansiokas suunnitelma, eikö? Mutta mitä tehdään, kun jälkikasvu ei suostu noudattamaan sitä?

Päivämme alkaa seitsemän jälkeen, jolloin nousen ylös ja hipsin keittämään puuroa lapsille, copos de avenaa eli kaurahiutaleita saa onneksi melkein joka marketista. Sitten potkin – vertauskuvallisesti, en kirjaimellisesti – lapset hereille, aamupisulle ja hammaspesulle. Ihan normirutiineja siis. Mies kömpii yleensä tässä vaiheessa myös aamutoimilleen. Hiusten harjausta, repun pakkausta, vaatteiden valintaa ja sitten matkaan. Neiti Ekaluokkalainen luikahtaa koulun portista juoksemaan tolppista vähän ennen yhdeksää ja Lokinpoikanen porhaltaa kerhoon pari, kolme kertaa viikossa rakentamaan legoilla ja tapaamaan kavereita.

Itse jatkan siitä yleensä Los Pacosin läpi kohti Mijaksen vuoria. Ensin kipuan villojen ja kerrostalojen välissä kiemurtelevia kapeita kujia ylös Fuengirolan kukkuloita. Sitten nousen läpi lammaslaitumien ja rakennustyömaiden vieviä, papanoilla kuorrutettuja polkuja pitkin vielä ylemmäs. Moottoritien yli ja vuorille johtavia polkuja pitkin yhä ylemmäs ja ylemmäs. Koko matka on joko jyrkkää nousua tai vielä jyrkempää, mikä tekee juoksemisesta hankalaa, mutta jalat siinä saa kipeäksi ja hien pintaan kävellenkin. Vajaan tunnin nousun jälkeen alan valua alaspäin varovasti jolkotellen, etteivät polvet petä alamäissä, joka kerta vähän eri reittiä. Eksyminen on mahdotonta, melkein joka kohdasta näkyy meri ja useimmista el toro, valtaisa härän siluetti, joka on alkujaan ollut jonkun viinin mainos, niiden avulla voi suunnistaa kotiin.

Lenkkipolun varrelta.

Aamulenkin jälkeen seuraa suihku, venyttelyä, pyykkäystä, siivoamista, ruuanlaittoa, yhteinen lounas työn raskaan raatajan kanssa ja sitten lasten hakeminen. Koulun portilla olen vähän aikaa sosiaalinen muiden suomalaisten vanhempien kanssa. Välipalaa, läksyjä ja sitten siesta, jonka aikana luetaan satua, levähdetään, leikitään, pelaillaan tai katsotaan lastenohjelmia, rauhoitutaan hetkeksi. Sitten käydään ehkä kaupassa ja tehdään ruokaa ja SITTEN alkaa se yhteinen aika.

Lapset eivät suostu yleensä lähtemään minnekään. Ei kauppaan, ei kävelylle, ei rannalle, ei varsinkaan mihinkään kauemmas, jonne pitää mennä bussilla tai junalla. Ei ne tahdo tutustua kaupunkiin, ei ostoksille, ei ravintolaan, ei edes leikkipuistoon. Eläinpuistoon, lelukauppaan tai tivoliin ne olisivat halukkaita lähtemään, mutta minun mielestäni useiden maksullisten elämysten ahtaminen viikkoon, tai vaikka kuukauteenkin, on väärä tapa kasvattaa lapsia ja tarkoitus olisi talven aikana myös oppia, ettei lapsi tarvitse kolmea kuutiota leluja ollakseen onnellinen. Sitä paitsi sellainen ajaisi meidät konkurssiin. Uutuuden viehätys on kadonnut, tämä paikka on nähty, ipanat haluavat olla sisällä leikkimässä.

Ja lapset toden totta ovatkin onnellisia ilman kolmea kuutiota leluja. Leluja on yhteensä arviolta vajaa käsimatkatavaralaukullinen ja niillä tullaan hyvin toimeen, vaikka lisää vingutaan koko ajan vanhasta muistista. Lapset askartelevat, piirtävät, isosisko opettaa pikkuveljeä lukemaan ja laskemaan, suomeksi ja espanjaksi. Ne rakentavat vaatekaappeihin majoja tai parvekkeelle kaupan. Taittelevat paperista laivoja ja lennokkeja. Tekevät leikkipuiston legoukkeleille tai leikkivät koiraa, kissaa, pingviiniä... Opettelevat lentämään, seisomaan käsillään tai tanssimaan flamencoa. Ipanoilla siis riittää puuhaa, mutta entäs minä?

 

Kotityöt on tehty, lenkit on lenkkeilty, Miehen kanssa ei voi lähteä minnekään kahdestaan, kun ei ole lapsenvahtia, aina ei jaksa syödäkään ja telkkarista tulee vain espanjaksi dubattua ohjemaa. Mitä hittoa minä tekisin illat? Ei aina viitsi lukea, pelata pasianssia tai päivitellä blogiakaan. Minulla on ihan liikaa aikaa.

Täytyy kai opetella tämän talven aikana siihenkin, ettei aina tarvitse olla jossain menossa ja jotain tekemässä. Jos opettelisi kestämään tylsyyttä ja omia ajatuksiaan. Voisi myös opetella jotain ihan uutta, kun on kerran aikaa. Eilen ostinkin jo öljyvärit ja taulukankaita, vaikka olen tähän mennessä harrastanut taidetta lähinnä katselupuolella. Mutta kuten isänikin sanoo, ei voi tietää osaako tehdä jotain, jos ei koskaan kokeile!

Syksy

Fuengirolaan on kai tullut syksy. On vähän vaikea sanoa, mistä sen huomaa, koska puissa on edelleen lehdet. Osa kyllä varistaa kuivia lehtiään, mutta toiset kasvattavat jo uusia. Joissakin puissa on kukkia ja toisissa hedelmiä, kolmannet taas näyttävät lepäilevän. Mutta päivät ovat lyhentyneet täälläkin ja sää on muuttumassa märemmäksi. Ensimmäiset kuusi viikkoa vietimme täällä auringon alla niin, että saimme sadetta yhtenä ainoana päivänä, noin kaksikymmentä minuuttia. Nyt on satanut ja ukkostanut kaksi vuorokautta lähes yhtä kyytiä, lämpötilakin roikkuu parinkymmenen asteen hujakoilla sekä sisällä että ulkona. Yöt ovat vielä viileämpiä. Sisällä kivilattia tuntuu kylmältä eivätkä yksinkertaiset ikkunat pidä koleutta ulkona. Eilen kaivoimmekin kaappien kätköistä pussilakanoidemme täytteeksi peitot.

Sade alkoi ropista lauantaiaamuna ja jatkui koko päivän. Taivas pysyi harmaana ja vesi lotisi alas vuoren kylkiä. Illalla se veti vähän henkeä ja taivas näytti kirkastuvan, mutta yöllä sade alkoi taas ja ukkonen jyrisi taukoamatta tuntitolkulla sunnuntaina aamuyöstä. Oletin, että heti Fuengirolan takana kohoavat Mijaksen vuoret estivät ukonilman pääsyn kauemmas mantereelle ja siksi sen oli puhistava päämme päällä kunnes ei enää jaksanut.

Olemme naureskelleet talomme ja Avenida Finlandian ohi... ööö... virtaavaa..? jokea pitkin syksyä. Joen pohja nimittäin pukkaa jotain pujon näköistä kasvia, siellä pelataan jalkapalloa, ulkoilutetaan koiria ja sen sellaista, koska siellä ei normaalisti ole vettä! Joen uoma on osittain kivetty tai jopa katettu ja se pidetään auki kilometrien matkalla. Sellaisia uomia on täällä muitakin ja ne on tosiaankin merkitty karttoihin sinisillä viivoilla.

Aamulla vettä oli joessa ehkä jopa metri, iltapäivällä enää pieni liru.

Tiesimme, ettei uomista turhanpäiten huolehdita ja että niissä koosta päätelleen joskus todellakin virtaa vettä ja paljon. Oli silti hassua nähdä aamulla, kun kuiva, pölyinen joutomaa parvekkeen alla oli muuttunut vuolaaasti virtaavaksi kurakoskeksi. Ruskea vesi valui vauhdilla kohti parinsadan metrin päässä odottavaa merta. Mitähän kalat tuumivat? Kivikova maa ei ehtinyt vuorilla juoda rankkasadetta ennen kuin se lähti valumaan alamäkeen, siihen yhdistyi matkalla asutuksen läpi se vesi, mikä Suomessa johdettaisiin sadevesiviemäreihin ja sitten se loiskahti Välimereen koirankakkoineen, hylättyine rottinkituoleineen ja karkkipapereineen kalojen ihmeteltäväksi.

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tarvitaanko mukaan otettuja goretex-kenkiä jatkossa? Joudummeko ostamaan sateenvarjon? Kaivamaan mummun neulomat villasukat jalkaan? Uskon, että untuvatakkeihin emme joudu kuitenkaan turvautumaan koko talvena, kuten todella moni espanjalainen tekee jo nyt.

Alhambra

Hiukan hiostavan automatkan päätteksi jätimme vuokrapösön levähtämään varjoisalle parkkipaikalle puiden alle ja lähdimme innolla katsomaan Espanjan ylpeyttä, Andalusian helmeä, Alhambran palatsialuetta. Siellä on henkeäsalpaavan upeita puutarhoja ja useita eri palatseja, joista ehkä kauneimpina pidettyihin, Nasridin palatseihin, kannattaa varata lippu etukäteen, koska niihin voi mennä vain rajattu määrä ihmisiä kerralla. Voitte keskenänne arvailla, oliko meillä sellaista varausta. Joka tapauksessa Alhambrassa riittää hämmästeltävää ihan ilman Nasridin vierailuakin.

Päätimme kuitenkin lievittää pettymystämme etsimällä jonkun mukavan ruokapaikan ja syömällä hyvän lounaan. Harmillista kyllä, ruoka ja juoma myytiin automaateista tai kioskista, joihin kelpasi vain käteinen, jota meillä oli mukana niukanlaisesti. Suurin osa oli mennyt pääsylippuihin, jotka olivat tosin todella edulliset siihen verrattuna, mitä sillä rahalla näki, loputhan olin antanut jo aiemmin Manololle, jonka ansiosta ylipäätään pääsimme perille. Saimme automaatista pullon vettä ja kaksi suklaapatukkaa, joihin upposivat loputkin hilkkumme. Myöhemmin saimme vielä ostettua matkamuistokaupasta voileipiä muovirahalla, mutta lisävesi piti ryystää juomavesilähteistä. Sitä vettä voi muuten ihan hyvin juoda. Maistui hyvälle eikä minkäänlaisia vatsanväänteitä kellään koko perheestä. Pakokauhuisena tosin mietimme, mahtoiko pysäköintialueen automaattiin käydä luottokortti, koska käteinen oli nyt kerta kaikkiaan loppu. Aloin taas muistaa oppini reissujen suunnittelusta etukäteen. Jos suunnittelun lyö laimin, pitäisi silti muistaa ainakin kaksi asiaa: Kartta ja Käteinen.

Alhambra on kaunis. Itse pidin eniten puutarhoista. Ihania varjoisia polkuja, jotka kiemurtelevat sypressien ja puksipuiden seassa ja tupsahtavat yllättäen kauniille aukioille, joilla on lammikoita, suihkulähteitä ja huikeat määrät erilaisia ruusuja. Kukkapenkkejä toistensa perään, joissa kasvaa samettiruusuja, laventelia, salviaa ja sadoittain kukkia, joiden nimistä minulla ei ole hajuakaan. Suuri osa puista on leikattu säntilliseen muotoon ja niistä on tehty vihreitä tunneleita ja labyrinttejä, joihin lasten, ja aikuisten myös, on hauska pujahtaa leikkimään piilosta. Polkujen kivistä oli sommiteltu erilaisia geometrisiä tai köynnöskuvioita maahan. Lapset ja isänsä taas taisivat pitää eniten alueen vanhimmasta osasta, Alcazaban linnoituksesta. Sen torneihin oli hauska kiivetä ja hikinen urakka palkittiin loistavilla näköaloilla yli Alhambran ja Granadan.

Saattaa olla, että palaamme Alhambraan vielä toisenkin kerran. Emme osanneet odottaa, että siellä olisi niin paljon näkemistä. Seuraavalla kerralla osaamme sitä paitsi varautua joihinkin asioihin paremmin, vaikka kyllä tästäkin reissusta jäi kaikille lopulta oikein hyvä mieli. Ehkä otan jonkun aiheeseen sopivan hyvän kirjan mukaan ja uhraan tunnin tai pari siihen, että istuskelen lukemassa satumaisessa puutarhassa ja nautin sen suomasta rauhasta.

Autoilua Andalusiassa

Eräänä viikonloppuna iski niin pakottava tarve käydä Ikeassa, että päätimme vuokrata auton. Koska pelkkää Ikeassa käyntiä varten auton vuokraaminen olisi ihan typerää, vuokrasimme pienen Peugeotin koko viikonlopuksi ja päätimme tutustua vähän muuhunkin maakuntaan, kuin pelkkään Fuengirolaan. Ja hienostihan se meni, heti Malagan Ikeassa ja Wortenilla (paikallinen Gigantti) käytyämme eksyimme paluumatkalla autopistalle, maksulliselle moottoritielle ja Calahondaan. Miten lie lipsahtanut se oikea liittymä moottoritieltä ohi?

Pieni eksyminen ei meitä lannistanut, tai ehkä reitiltä harhautuminen paremminkin, koska eksyminenhän tarkoittaa sitä, ettei tiedä missä on, me taas tiesimme sen, mutta emme sitä, miten pääsisimme sinne, minne olimme menossa. Joka tapauksessa olimme seuraavana aamuna innolla lähdössä uudelle reissulle. Ajoimme läheiseen Mijaksen kylään, joka on ihan tässä lähellä puolivälissä vuoren rinnettä eli juuri tarpeeksi korkealla, että sain korvani lukkoon ja jouduin jatkuvasti huomauttamaan kuskina toimivalle Miehelle, että alas ON aikamoinen matka, jos sattuu kurvissa menemään pitkäksi. Maisemat olivat kyllä kauniit, kuten valkoinen Mijaksen kyläkin.

Hivuttauduttuamme turvallisesti alas vuoren kylkeä, ajoimme Fuengirolan Ideaparkiin eli Parque Miramariin. Oi voi, onneksi oli auto mukana! Koska jouduin koko kevään ja kesän Suomessa hokemaan itselleni, että ”Ei tätä nyt kannata ostaa, kun se menee kuitenkin varastoon, kun en voi sitä ottaa mukaan Espanjaan”, annoin itselleni luvan tehdä hyviä ostoksia. Vaatevarastoa tulikin uusittua aika tavalla ja lisäksi auton perässä kulki mukavasti parikymmentä litraa vettä, mehua ja Valion lisenssillä tehtyä laktoositonta maitoa kotiin eikä tarvinnut vetää niitä lähimarketista trendikkäällä mummukärrylläni. Kyllä, minulla on sellainen ja se on hurjan kätevä. Aion ottaa sen mukaani Suomeen keväällä ja voin sitten vetää sillä kahvakuulat Leikarin kentälle, ettei tarvitse autolla ajaa muutamaa sataa metriä, riippuen tietysti siitä, missä nyt sitten ensi vuonna satumme asumaan. Kuka tietää, ehkä käyn sillä Muuramen kylällä kaupassakin!

Ostoksista selvittyämme pyörähdimme vielä pikaisesti iltapäivällä vesipuistossa, Mijas Parque Aquaticossa. Lapsilla oli kivaa, mutta meitä aikuisia hiukan hirvitti suolainen hinta, jonka jouduimme sisäänpääsystä pulittamaan, lisäksi kaikesta oheispalveluista, kuten vaatesäilytyksestä ja aurinkotuoleista piti maksaa erikseen. Vesipuistoon hupuloiduilla rahoilla olisi saanut toisenkin ison kassillisen vaatteita Miramarista... Paikalliset pääsivät pulikoimaan puoleen hintaan ja olisimme itsekin saaneet alennuksen, jos olisimme älynneet hakea kaupungilta kortin, jossa kerrotaan, että asumme Málagan provinssissa.

Sunnuntaina päätimme laittaa pikkuisen vuokrapösömme tosikoetukselle ja ajaa 130 kilometrin päähän Granadaan ja Alhambraan. Vaikka aiemmin väitin oppineeni, että reissujen suunnittelu etukäteen kannattaa, olin juuri sinä aamuna unohtanut sen, joten ei muuta kuin vähän vettä ja evästä reppuun ja menoksi. Kuski sujutteli jo aika kätevästi kapeita kujia pitkin autovialle, sille ilmaiselle moottoritielle ja kohti Malagaa ja sieltä vuorten yli Granadaan. Malagaan asti pysyimme vielä hyvin muiden tielläliikkujien vauhdissa, mutta kun alettiin kiivetä yhä ylemmäs vuorille, vauhtimme hidastui ja takapenkin räpätys alkoi.

”Isi, miks kaikki menee meistä ohi?” Isi, eiks tää pökötti kulje kovempaa?” Ei kulkenut, ei. En tiedä minkäkokoinen moottori maantiekiitäjämme konepellin alla vinkui ja vonkui, mutta kovin paljon yli litran koneesta ei voinut olla kysymys. Katselin kuinka kylmä hiki pukkasi kuskin otsalle, kun hän vaihtoi aina vain pienempää silmään ja yritti survoa kaasupolkimen läpi Peugeotin lattiasta. Tyssäisikö meidän viikonloppumme kohokohta siihen, ettemme pääse kipuamaan tarpeeksi ylös? ”Isi, meidän bemsku menis paljon lujempaa, eikö meniskin?” Menisihän se, mutta kun bemsku on kolmen ja puolen tuhannen kilometrin päässä autohallissa talviunilla, niin siitä ei kannattanut paljon iloita.

Urhoollisesti patonki kuitenkin kömpi ylös asti keittämättä ja kiinni leikkaamatta ja sitten huristeltiinkin alamäkeen taas samaa vauhtia kuin muutkin. Paitsi silloin, kun apukuskin paikalta pihisin: ”Miten ne VOI tehdä moottoritiehen tämmöisiä mutkia?! Saako tässä muka oikeasti ajaa sataakahtakymppiä?!” Onneksi täälläkin suhtaudutaan liikenneturvallisuuten vakavasti ja vuoren rinnettä alaspäin nuoleviin jyrkimpiin mutkiin oli tehty hidastuskaista: pari metriä leveä, upottava hiekkakaista ennen kaidetta ja pudotusta, jos jarrut tai arviointikyky sattuvat pettämään. Ja ymmärrän tietysti, että vuorten keskelle olisi mahdotonta tai ainakin tolkuttoman kallista vetää viivasuoraa tietä, mutta saa kai sitä ihminen silti pelätä?

Kun ranskalainen vuorikiipeilijämme oli kuljettanut meidät sinnikkäästi ylös ja alas vuoren rinnettä, olikin taas edessä uutta jännittävää. Meillä oli kyllä mukana kohtuullinen tiekartta, mutta ei karttaa Granadasta eikä pösön varustukseen myöskään kuulunut navigaattoria. Tällaista on tapahtunut ennenkin, esimerkiksi viime kesänä Tallinnassa, joten emme joutuneet paniikkiin. Espanjalaiset sitä paitsi eivät pihtaile tienviitoissa, joten uskoimme löytävämme Alhambraan melko helposti ja reitti sinne olikin ihan simppeli. Harmi vain, että jossakin kohdassa emme ehkä tulkinneet tienviittoja ihan täysin oikein ja löysimme itsemme Granadan keskustasta tietöiden seasta.

Haahuilisimme luultavasti vieläkin keskellä Granadaa, jos apuun ei olisi kiitänyt skootterillaan turistiopas-Manolo, joka antoi meille kartan ja neuvoi oikealle tielle. Manolo ei olisi edes halunnut palveluksistaan maksua, mutta kiitollisena johdatuksesta, lykkäsin hänelle puolet kolikkopussini sisällöstä, jota kyllä hiukan kaduin jälkeen päin. Saatte myöhemmin kuulla miksi. Alhambran ja autoilun lumoamina ajelimme illalla kotiin päin ilman sen kummempia kommelluksia. Eksyimme ainoastaan Torremolinokseen, mutta sellaista nyt sattuu ihan kenelle vaan.

Feria del Rosario

Syksyn kohokohta Fuengirolassa on viikon kestävä Feria del Rosario, Fuengirolan suojeluspyhimykselle omistettu juhla, jota vietetään 6.-12.10. Ferioiden alkuperä juontuu jo roomalaiselta ajalta, jolloin se on ollut erityisesti orjien vapaapäivä. Fuengirolan feria on yksi Andalusian näyttävimmistä ja tänä vuonna niille osallistui noin miljoona(!) ihmistä. Ferioille tullaan kauempaakin kävellen, autolla, junalla, mutta usein myös ratsastaen tai upeilla hevosvaljakoilla ajaen. Monet espanjalaiset pukeutuvat juhlaan parhaimpiinsa, vaikka mistään gaalatilaisuudesta ei ole kyse, vaan juhlinta keskittyy ulkoilmaan feria-alueelle, joka on Fuengirolassa lähes kilometrin mittainen aukio, jossa muulloin on markkinoita ym. tapahtumia.

Naiset ostavat feriaa varten joka vuosi uuden flamencopuvun, joka puetaan päälle perjantaina, ferian ensimmäisenä juhlailtana ja seuraavana sitten edellisvuotinen ja niin edelleen, kuutena iltana peräkkäin. Flamencopukua pitävät kaikenikäiset, -kokoiset ja -muotoiset naiset ja ne ovat usein mittatilaustyötä. Ja kaikki puvut ja naiset näyttävät tyrmääviltä! Kankaita ja malleja näimme ferioilla varmasti satoja erilaisia, kaikille oli yhteistä näyttävä rimpsuhelma. Pikkuiset tyttövauvat oli puettu oikeisiin flamencomekkoihin ja vaippahousuihin sekä tietysti korkokenkiin, vaikkei käyttäjä osannut välttämättä edes kontata. Teinitytöt kulkivat flamencopuvuissa, kuten myös äitinsä ja isoäitinsä. Upeaa!!! Myös monet miehet, erityisesti ratsain saapuneet, olivat pukeutuneet perinteisiin juhlapukuihin, vauvoista vaareihin.

Feria alkoi torstaina hevoskulkueella ja siihen liittyy paljon erilaisia tapahtumia, konsertteja, flamencoesityksiä ja myös härkätaisteluita. Viimeksimainittuja emme halunneet nähdä, vaikka kuinka olisivat osa espanjalaista ja erityisesti andalusialaista kulttuuria. Niiden historia yltää jonnekin reilun parin tuhannen vuoden taakse ja veressä kylpevän soturin uskottiin olevan taistelukentällä haavoittumaton. Taisteluiden merkitystä on sittemmin muutettu mukakristillisempään suuntaan, mutta veristä ja julmaa touhua se silti on. Yleensä verta tulee härän kurkusta, mutta toisinaan myös el toreron, kuten tässä ihan hiljattain Zaragosassa enkä jaksa alkaa ymmärtää, miksi kukaan hinkuaa nähdä sellaista.

Veren vuodatuksen sijasta halusimme nähdä jotain muuta ja menimme perjantai-iltana koko perheen voimin feria-alueelle pystytettyyn tivoliin, jossa lapset ajelivat kieputtimissa ja keikuttimissa ja vanhemmat katselivat upeita pukuja . Kun huokaisten kysyin mieheltäni: ”Ovatko kaikki espanjalaiset naiset oikeasti noin kauniita?” asiantunteva vastaus kuului, että: ”Tuollainen mekko imartelee ketä tahansa naista”. Pitäisiköhän ostaa itselleen matkamuistoksi oikea flamencopuku?

Kotiin lähdimme Suomen lapsiperheaikataulun mukaisesti myöhään, vasta puoli kymmenen tienoilla, eli juuri siihen aikaan, kun espanjalaiset lapsineen vasta alkoivat päästä tunnelmaan. Iltapalaksi söimme feria-alueella churroja, tällä kertaa suklaamössöllä täytettyjä versioita ihanan rasvaisista munkkipötköistä, joita kyllä yleensä syödään aamupalaksi, ja ostimme iltapalanaposteltavaksi paahdettuja kastanjoita. Kotona sytytimme vielä parvekkeella kynttilöitä pimeään ja lämpimään iltaan.

En escuela

Yksi jännittävimmistä asioista maan vaihtamisessa ainakin lapsellisille ihmisille on epäilemättä lapsen koulun vaihtaminen. Samaan aikaan, kun yrittää lievittää jälkikasvunsa jännitystä ja vakuuttaa, että uudessa koulussa on yhtä mukavaa kuin vanhassa ja varmasti siellä on myös yhtä mukavia kavereita, pelkää itse sydän syrjällään, ettei asia olekaan niin. Mitä, jos koulussa onkin pelottavaa? Jos lapsi ei saa sieltä yhtään kaveria? Mitä jos kiusataan? Jos opettaja onkin suomalainen ylijäämäopettaja, täystollo, joka ei ole siksi saanut Suomesta virkaa? Jos ruoka on pahaa? Koulu homeessa? Tai siellä on torakoita?

Koulujännitys purkautui meillä tietenkin kiukutteluna, joka kiristi kaikkien hermoja. Pikkuveli sai nyrkistä, äiti ja isi olivat tyhmiä. Espanja oli ihan turha maa ja pienen ekaluokkalaisen mieli paloi takaisin Muurameen, omaan kouluun Leikariin Ulla-open hoiviin. Itkukin tuli lopulta sekä tyttäreltä että äidiltä. Kyllä tästä selvitään, sovittiin, onneksi koulu on sentään ihan suomalainen eikä siitä selvitäkseen tarvitse opetella uutta kieltä. Jo tutustumiskäynti Aurinkorannikon Suomalaiseen kouluun vähensi panikointia, mutta ensimmäinen koulupäivä hermostutti silti.

Ekaluokkalaisen kasvoille levisi arka hymy, kun istuimme yhdessä koulun pihassa odottamassa kellon soittoa. Lähistöllä seisovat tytöt juttelivat innoissaan keskenään: ”Tänään tulee se uusi tyttö. Mä muistan sen nimenkin! En millään jaksaisi odottaa, että se tulee!” Ja kun pääsimme sisälle luokkaan, ekaluokkalaisen hymy syveni. Ovesta ryntäsi sisään tyttö, joka huudahti helpottuneena: ”Täällähän se uusi tyttö on! Mä etsin sua joka paikasta!” Näytti siltä, että uusia ystäviä ei ainakaan olisi kovin vaikea saada. Koulussa, jossa oppilaat vaihtuvat tiheään, ollaan kai totuttu siihen, että aina on joku uusi. Ja jokainen on itse ollut siinä tilanteessa, että on uusi ja tietää, miltä tuntuu kun ei tunne ketään.

Myös opettaja osoittautui mukavaksi, ruoka hyväksi eikä puhtaanapidon kanssakaan taida olla ongelmia. Turvallisuussäännöt ovat tiukemmat kuin Suomessa. Alakouluikäiset saatetaan aamulla koulun portille ja haetaan iltapäivällä pois. Koulun alueelta yksin poistuminen on jyrkästi kielletty. Pihan ympärillä on korkea aita ja portti lukossa. Sisään pääsee toki summeria soittamalla, kanslian ikkunasta näkee kuka portilla kolkuttaa. Ensimmäinen koulupäivä Espanjassa sujui kaikkien mielestä hyvin, vaikka välitunnilla tulikin kuhmu päähän, kun leikin tiimellyksessä joku tönäisi Neiti Ekaluokkalaisen nurin.

Innokas koululaisemme pitää eniten kuviksesta, jossa on espanjalainen opettaja. Hän osaa kuulemma vain vähän suomea, mutta se ei haittaa, koska on niin kiva. Oman Riitta-open lisäksi neitiä opettavat myös liikunnan- ja käsityön opet sekä tietenkin espanjan opettaja. Espanjan sanavarasto karttuukin tähtitieteellistä vauhtia. Tyttärellä siis, ei äidillä! Välitunnilla ahtaalla koulupihalla leikitään ”tolppista”, hippaa kahden tolpan välillä. Neiti oppi kuulemma säännöt kolmantena koulupäivänään ja osallistui leikkiin neljäntenä.

Äidin sydän palautui syrjältään tavalliselle paikalleen, kun tytär tuli koulusta säteilevänä ja ilmoitti, että: ”Äiti, musta tuntuu, että mä oon täällä Espanjan koulussa aina tosi iloinen!”

Missä on mañana-meiniki?!

Aina väitetään, etteivät espanjalaiset saa mitään aikaiseksi tänään vaan lykkäävät asioiden hoitamisen tuonnemmaksi. Ja olen kyllä itsekin törmännyt muutamaan Iberian hämäläiseen, joilla tuntuu päätöksenteko ja liikkeellelähtö kestävän kauemmin kuin voi mitenkään olla tarpeellista. Mutta eipäs yleistetä! Espanjalaiset osaavat olla myös tuskastuttavan tehokkaita, olen törmännyt useisiin sellaisiin, tässä esimerkki:

Vuokra-asuntomme toisesta kylpyhuoneesta oli suihkun pidike rikki. Siis se, mihin lykätään suihku siksi aikaa, kun sitä ei haluta pitää kädessä, että voi sitten seistä suihkussa ja lotistaa rajallisia vesivarantoja niskaansa. Satuin ohimennen mainitsemaan siitä vuokravälittäjälle, kun olimme tekemässä vuokrasopimusta heti seuraavana aamuna tulomme jälkeen. Ajattelin lähinnä huomauttaa asiasta, ettei meitä sitten puolen vuoden päästä syytetä vuokranantajan omaisuuden turmelemisesta, suihkuakin pystyi ihan hyvin käyttämään.

Unohdimme koko asian, kunnes parin päivän päästä oven taakse ilmestyi sinnikkään oloinen täti-ihminen, joka esittäytyi vuokraemännäksemme, Rosaksi. Rosa ilmoitti tulleensa korjaamaan suihkun. Olimme vähän ihmeissämme, mutta ilahtuneina hyvästä huolenpidosta päästimme hänet sisään. Rosa toi meille myös postilaatikon avaimen ja onnistui selittämään, että peittoja on sitten makuuhuoneiden yläkaapeissa, jos tulee kylmä.

Suihkuun tarvittiin uusi osa ja Rosa sanoi hakevansa sellaisen kaupasta ja tuovansa samalla pari naulakkoa kylppäriin. Ja koska meillä oli aamupäivälle muuta menoa, hän lupasi tulla iltapäivällä uudestaan. Olimme kyllä ajatelleet, että menisimme iltapäivällä (siis kello kuuden jälkeen) ajelemaan kaupunkijunalla, jonka lapset ovat bonganneet jo usean otteeseen kaduilla, mutta voisihan juna-ajelua lykätä tunnilla, kun Rosa nyt kuitenkin oli Malagasta asti tullut hoitamaan vuokranantajan velvollisuuksiaan.

Täsmälleen kuudelta vuokraemäntämme seisoikin oven takana suihkun varaosat ja uusi naulakko kainalossaan. Mutta, voi pahus! Pidikkeen putki olikin himpun verran liian pitkä. Siispä Rosa otti ja kipaisi ties missä ja palasi kymmenen minuutin kuluttua lyhennetty putki mukanaan. Vähän epäselväksi jäi, onko espanjalaisilla vuokranantajilla rautasaha peräkontissa tällaisten tapausten varalta vai ulottuuko ripeä palvelu myös paikallisiin LVI- ja/tai -metalliverstasalan liikkeisiin? Oli miten oli, reilusti ennen seitsemää meillä oli korjattu suihku ja uusi naulakko, Mies oli oppinut, että el destornillador on ruuvimeisseli espanjaksi ja muutenkin oli mukavaa huomata, että huolimatta vajavaisesta kielitaidosta, voi ymmärtää ja tulla ymmärretyksi mitä erilaisimmissa asioissa. Mutta siihen kaupunkijunaan emme ole vieläkään ehtineet. Ehkä sitten mañana...

Playa de las Gaviotas

Fuengirola on Costa del Solilla eli Espanjan Aurinkorannikolla, joten hiekkaista rantaa riittää. Kuulemma seitsemän kilometriä yhtä pötköä tällä kohtaa, en ole vielä ehtinyt mitata. Meitä lähinnä oleva rannanpätkä parin sadan metrin päässä on nimeltään Playa de las Gaviotas, joka sopii seurueellemme kuin nenä päähän. La gaviota kun tarkoittaa paikallisella kielellä lokkia. Lokinpoikanen viihtyykin rannalla leikkipaikoissa lähes yhtä hyvin kuin Välimeren simpukankuorista puhdistaa päättänyt isosiskonsa. Lokit eivät kyllä näillä rannoilla juurikaan juhli, biitseistä pidetään sen verran hyvää huolta, ettei niillä kulkiessaan tarvitse juurikaan väistellä roskia, lasinsiruja tai muutakaan epäilyttävää.

Aallot sen sijaan ovat pelottavan suuria, vaikka rannalla liehuisi vihreä lippu, joka tarkoittaa ”Mar buena”. Tyynelläkin ilmalla ne vyöryvät rantaan ja pauhaavat niin lujaa, ettei parin kymmenen metrin päässä enää kuule, mistä lapset nyt tappelevat. Välimeri vetää polvilleen varovaisenkin uimarin rannan tuntumassa, en viitsi edes ajatella, mihin se vetää kauemmas räpiköineet huimapäät. Silti aallokossa poukkoilee aina päitä ja oletettavasti sekä päät että loput poukkoilijoista pääsevät jotenkin rannalle. Itse ajattelin vielä kerätä rohkeutta ennen kuin uskallan uida meressä. Tähän mennessä olen hivuttautunut sinne vain jalat vapisten ja kädet tiukasti poijuketjun köyttä puristaen. Jos päästäisin irti köydestä, päätyisin luultavasti jonnekin Afrikan rannikolle.

Mutta on rannalla simpukankuorten ja yli-isojen aaltojen lisäksi jotain, minkä päälle minäkin ymmärrän. Sen vierellä kulkee Paseo Maritimo Rey de España. Paseo on leveä rantabulevardi, jossa voi juosta. Tai kävellä, rullaluistella, sauvakävellä, pyöräillä tai rääkätä itseään lihaskuntolaitteissa. Voi siellä myös istuksia ja katsella kun muut raatavat. Tai sitten mennä syömään mereneläviä johonkin niistä lukuisista pienistä ravintoloista, ajaa karusellissa tai kalastaa. Tai ostaa hiekka- ja uimaleluja, joissa riittää valinnan varaa myös vaativalle asiakaskunnalle. Tai tehdä hiekkaveistoksia, vaikka itse tyydyn lähinnä ihailemaan niitä, joita oikeat taiteilijat hiekasta loihtivat! Mutta Paseo tuntuu hyvältä lenkkitossun alla illalla kahdeksan jälkeen tai aamulla ennen kymmentä. Luulen, että juoksukengistäni ja Paseosta tulee talven aikana hyvät kaverit.

PS. Muutama päivä tämän kirjoittamisen jälkeen Neptunus lahjoitti minulle suuren ja ihan ehjän kotilon, sellaisen, josta kuuluu meren ääni, kuljeskellessani aamulla rannalla. Oletin sen olevan ystävällinen ele ja niinpä uskaltauduimme illalla uimaan. Pelottavasta koostaan huolimatta meri olikin lempeä ja siellä oli ihanan virkistävää uida. Kunhan vain piti suunsa kiinni.

En casa

                               Siellä se koti on - vasemmanpuoleisessa punaisessa kerrostalossa!

Jo toisena aamuna Fuengirolassa, lapset ilmoittivat haluavansa lähteä rannalta kotiin ja tarkoittivat sillä täkäläistä kotiamme. Edellisenä päivänä sitä kutsuttiin vielä hotelliksi. Ja kotona ipanat tuntuvat viihtyvänkin. Lokinpoikanen ilmoitti muuttavansa Espanjaan niin pitkäksi aikaa, kunnes tulee vanhaksi ja kuolee.

Espanjan kodissamme on tilaa, valkoiset marmorilattiat, kaksi isoa kylpyammetta sekä vastine suomalaiselle kodinhoitohuoneelle eli ”kodinhoitoparveke”, joka on kyllä älyttömän kätevä keksintö. Kodinhoitoparvekkeiden eteen on rakennettu säleikkö, joka suojaa sotkevilta linnuilta, liialta auringolta ja katseilta, mutta päästää hyvin valoa ja ilmaa lävitse. Parvekkeella säilytetään siivousvälineitä ja siellä on tila pyykkikoneelle ja pyykin kuivaukseen, joten ikkunasta ikkunaan risteileviä pyykkinaruja ei täällä näy.

Lisäksi meillä on tuoremehupuristin, mutta ei yhtään naulakkoa, ei edes kylpyhuoneissa, parikymmentä espanjankielistä tv-kanavaa ja oleskeluparveke, jossa ei tosin pysty iltapäivisin oleskelemaan, koska siellä on liian kuuma. Oleskeluparveke toimii myös Neiti Ekaluokkalaisen simpukankuorien säilytyspaikkana. Niiden suhteen olemme jo täysin omavaraisia ja kukkia varten tarkoitettu koko kaiteen mittainen laari alkaakin täyttyä hyvää vauhtia simpukoista ja valkoisista kivistä, joiden keräämiseen tarkoitettu kori piti hankkia aivan ensimmäiseksi.

Meillä on myös enemmän liikenteen melua ja kuumuutta kuin mihin olemme tottuneet. Mutta onneksi melu hiljenee ja kuumuuuskin katoaa yöksi, joten nukumme hyvin. Myös rakas aviopuolisoni ja minä, vaikka espanjalaisten käsitys normaalimittaisesta sängystä onkin aika epänormaali. Vai oletteko muka koskaan kuulleet parisängystä, jonka mitat ovat 135 x 190 senttiä? Lisäksi parisänkyläisille kaikki on yhteistä, 135 senttiä pitkä tyynykin, joka kyllä tässä huushollissa jouti ensimmäisenä hiiteen. Rakastamansa ihmisen kanssa voi jakaa yhtä sun toista, mutta että tyynyn? Ei ikinä!

Muutamista kummallisuuksista, kuten omituisista tyynyistä, väärinpäin käyttäytyvistä hanoista ja hobitinkolon ulko-ovesta, huolimatta asunto tosiaan tuntuu jo kodilta. Ehkä siksi, ettei meillä muuta kotia tällä hetkellä olekaan. Kodin oven ulkopuoli sen sijaan... Vaikka täällä on paljon suomalaisia ja useimmat asiat voi hoitaa suomeksi, niin ei tämä silti mikään Suomi ole. Enemmistö on alkuasukkaita ja heidän tavallaan täällä on taaplattava. Tavoissa ei ole mitään vikaa, ne on vain opeteltava. Ehkä kotoisuus ulottuu sitten ulko-ovea kauemmaskin. Mutta en kyllä ymmärrä, millä logiikalla kaupassa vanulaput sijaitsevat peräti eri käytävällä kuin pumpulipuikot? Mopinvarret eri paikassa kuin mopit?

Se tunne, kun kuopus oksentaa tuntia ennen kuin olet muuttamassa kolmen ja puolen tuhannen kilometrin päähän...

...on sukua kauhunsekaiselle epäuskolle enkä ainakaan minä tykkäisi siitä Facebookissa, vaikka sinne seuraavan parin viikon aikana sattuisin pääsemäänkin. En tykännyt maanantaiaamunakaan syyskuun 12. päivä klo 8.15, kun juoksutin kuopustani suoraan aamupuurolta vessaan, jonne poika polvistui ja tyhjensi koko mahalaukkunsa sisällön vajaata tuntia ennen kuin kyydin lentokentälle piti lähteä. Koko perhettä pari viikkoa sitkeästi riivannut on/off-vatsatauti oli ilmeisesti iskenyt kyntensä myös pahnanpohjimmaiseen.

Koska halpalentoyhtiöt eivät odottele myöhästelijöitä ja seuraavalle lennolle olisimme päässeet ties milloin, ei auttanut muu kuin raahata kalpea ja huonovointinen lapsi sisarensa ynnä 90 kiloa painavan matkatavarakuorman kanssa kentälle. Joillekin lentomatkailu aiheuttaa huonovointisuutta, mutta meidän onneksemme Lokinpoikanen näyttää olevan toista maata: Heti pyörien irrottua kiitotiestä poika ilmoitti parantuneensa vatsataudista täysin ja alkoi opettaa vieressä istuvalle mukavalle sedälle kuinka pelataan Angry Birdsiä ja Control Toweria. Viimeksi mainitussa leikitään lennonjohtajaa ja ohjataan koneet laskeutumaan vuorotellen risteäville kiitoradoille törmäämättä toisiinsa. Olen itse yrittänyt pelata pari erää ja todennut, että on hyvä, etten ole koskaan saanut päähäni ryhtyä lennonjohtajaksi. Onnettomuustilastoihin saattaisi ilmaantua piikkejä allekirjoittaneen työvuorojen aikana.

Lokinpoikasen uuden ystävän ja paremman voinnin ansiosta etukäteen hermoilemani matka tuntui kummallisen lyhyeltä ja helpolta, vaikkemme mahtuneetkaan koko perhe vierekkäin istumaan. Tietysti se saattoi olla onneksikin, kun taisteluparin toinen osapuoli istui äidin ja toinen isän kanssa. Joka tapauksessa en kärsinyt edes ahdistavasta lento- ja/tai suljetunpaikanpelosta, oli mukavaa istua muutama tunti rauhassa edellisten päivien muutto- ja pakkaushulinan jälkeen. Melkein liian pian koneen pyörät tömähtivät (oikeastaan pari kolmekin kertaa – joko kapteenin harjoituksen puutteen tai todennäköisemmin Malagan lentokentän perunapeltoa muistuttavan kunnon takia) maan kamaralle ja oltiin perillä. Tai ainakin melkein.

Joskus kannattaa suunnitella matkansa eri vaiheet huolellisesti ja tässä tapauksessa työ kantoi hedelmää. Kun olimme saaneet matkatavarat poimittua mukaamme, lyöttäydyimme tuloaulassa meitä odottaneen autonkuljettajan seuraan. ”Calore, eh?” kuljettaja kysyi. ”SI!” vastasimme kuorossa. Kuumaa oli, 32 astetta. Ei se muistaakseni kesällä Suomessa tuntunut niin kuumalta. Matkalla Malagan lentokentältä Los Bolichesiin, Fuengirolaan, näimme ensimmäiseksi jotain tuttua, isoa ja sinikeltaista – IKEAn ja sitten autereisen, huikaisevan turkoosinsinisen Välimeren.