Eräänä viikonloppuna iski niin pakottava tarve käydä Ikeassa, että päätimme vuokrata auton. Koska pelkkää Ikeassa käyntiä varten auton vuokraaminen olisi ihan typerää, vuokrasimme pienen Peugeotin koko viikonlopuksi ja päätimme tutustua vähän muuhunkin maakuntaan, kuin pelkkään Fuengirolaan. Ja hienostihan se meni, heti Malagan Ikeassa ja Wortenilla (paikallinen Gigantti) käytyämme eksyimme paluumatkalla autopistalle, maksulliselle moottoritielle ja Calahondaan. Miten lie lipsahtanut se oikea liittymä moottoritieltä ohi?
Pieni eksyminen ei meitä lannistanut, tai ehkä reitiltä harhautuminen paremminkin, koska eksyminenhän tarkoittaa sitä, ettei tiedä missä on, me taas tiesimme sen, mutta emme sitä, miten pääsisimme sinne, minne olimme menossa. Joka tapauksessa olimme seuraavana aamuna innolla lähdössä uudelle reissulle. Ajoimme läheiseen Mijaksen kylään, joka on ihan tässä lähellä puolivälissä vuoren rinnettä eli juuri tarpeeksi korkealla, että sain korvani lukkoon ja jouduin jatkuvasti huomauttamaan kuskina toimivalle Miehelle, että alas ON aikamoinen matka, jos sattuu kurvissa menemään pitkäksi. Maisemat olivat kyllä kauniit, kuten valkoinen Mijaksen kyläkin.
Hivuttauduttuamme turvallisesti alas vuoren kylkeä, ajoimme Fuengirolan Ideaparkiin eli Parque Miramariin. Oi voi, onneksi oli auto mukana! Koska jouduin koko kevään ja kesän Suomessa hokemaan itselleni, että ”Ei tätä nyt kannata ostaa, kun se menee kuitenkin varastoon, kun en voi sitä ottaa mukaan Espanjaan”, annoin itselleni luvan tehdä hyviä ostoksia. Vaatevarastoa tulikin uusittua aika tavalla ja lisäksi auton perässä kulki mukavasti parikymmentä litraa vettä, mehua ja Valion lisenssillä tehtyä laktoositonta maitoa kotiin eikä tarvinnut vetää niitä lähimarketista trendikkäällä mummukärrylläni. Kyllä, minulla on sellainen ja se on hurjan kätevä. Aion ottaa sen mukaani Suomeen keväällä ja voin sitten vetää sillä kahvakuulat Leikarin kentälle, ettei tarvitse autolla ajaa muutamaa sataa metriä, riippuen tietysti siitä, missä nyt sitten ensi vuonna satumme asumaan. Kuka tietää, ehkä käyn sillä Muuramen kylällä kaupassakin!
Ostoksista selvittyämme pyörähdimme vielä pikaisesti iltapäivällä vesipuistossa, Mijas Parque Aquaticossa. Lapsilla oli kivaa, mutta meitä aikuisia hiukan hirvitti suolainen hinta, jonka jouduimme sisäänpääsystä pulittamaan, lisäksi kaikesta oheispalveluista, kuten vaatesäilytyksestä ja aurinkotuoleista piti maksaa erikseen. Vesipuistoon hupuloiduilla rahoilla olisi saanut toisenkin ison kassillisen vaatteita Miramarista... Paikalliset pääsivät pulikoimaan puoleen hintaan ja olisimme itsekin saaneet alennuksen, jos olisimme älynneet hakea kaupungilta kortin, jossa kerrotaan, että asumme Málagan provinssissa.
Sunnuntaina päätimme laittaa pikkuisen vuokrapösömme tosikoetukselle ja ajaa 130 kilometrin päähän Granadaan ja Alhambraan. Vaikka aiemmin väitin oppineeni, että reissujen suunnittelu etukäteen kannattaa, olin juuri sinä aamuna unohtanut sen, joten ei muuta kuin vähän vettä ja evästä reppuun ja menoksi. Kuski sujutteli jo aika kätevästi kapeita kujia pitkin autovialle, sille ilmaiselle moottoritielle ja kohti Malagaa ja sieltä vuorten yli Granadaan. Malagaan asti pysyimme vielä hyvin muiden tielläliikkujien vauhdissa, mutta kun alettiin kiivetä yhä ylemmäs vuorille, vauhtimme hidastui ja takapenkin räpätys alkoi.
”Isi, miks kaikki menee meistä ohi?” Isi, eiks tää pökötti kulje kovempaa?” Ei kulkenut, ei. En tiedä minkäkokoinen moottori maantiekiitäjämme konepellin alla vinkui ja vonkui, mutta kovin paljon yli litran koneesta ei voinut olla kysymys. Katselin kuinka kylmä hiki pukkasi kuskin otsalle, kun hän vaihtoi aina vain pienempää silmään ja yritti survoa kaasupolkimen läpi Peugeotin lattiasta. Tyssäisikö meidän viikonloppumme kohokohta siihen, ettemme pääse kipuamaan tarpeeksi ylös? ”Isi, meidän bemsku menis paljon lujempaa, eikö meniskin?” Menisihän se, mutta kun bemsku on kolmen ja puolen tuhannen kilometrin päässä autohallissa talviunilla, niin siitä ei kannattanut paljon iloita.
Urhoollisesti patonki kuitenkin kömpi ylös asti keittämättä ja kiinni leikkaamatta ja sitten huristeltiinkin alamäkeen taas samaa vauhtia kuin muutkin. Paitsi silloin, kun apukuskin paikalta pihisin: ”Miten ne VOI tehdä moottoritiehen tämmöisiä mutkia?! Saako tässä muka oikeasti ajaa sataakahtakymppiä?!” Onneksi täälläkin suhtaudutaan liikenneturvallisuuten vakavasti ja vuoren rinnettä alaspäin nuoleviin jyrkimpiin mutkiin oli tehty hidastuskaista: pari metriä leveä, upottava hiekkakaista ennen kaidetta ja pudotusta, jos jarrut tai arviointikyky sattuvat pettämään. Ja ymmärrän tietysti, että vuorten keskelle olisi mahdotonta tai ainakin tolkuttoman kallista vetää viivasuoraa tietä, mutta saa kai sitä ihminen silti pelätä?
Kun ranskalainen vuorikiipeilijämme oli kuljettanut meidät sinnikkäästi ylös ja alas vuoren rinnettä, olikin taas edessä uutta jännittävää. Meillä oli kyllä mukana kohtuullinen tiekartta, mutta ei karttaa Granadasta eikä pösön varustukseen myöskään kuulunut navigaattoria. Tällaista on tapahtunut ennenkin, esimerkiksi viime kesänä Tallinnassa, joten emme joutuneet paniikkiin. Espanjalaiset sitä paitsi eivät pihtaile tienviitoissa, joten uskoimme löytävämme Alhambraan melko helposti ja reitti sinne olikin ihan simppeli. Harmi vain, että jossakin kohdassa emme ehkä tulkinneet tienviittoja ihan täysin oikein ja löysimme itsemme Granadan keskustasta tietöiden seasta.
Haahuilisimme luultavasti vieläkin keskellä Granadaa, jos apuun ei olisi kiitänyt skootterillaan turistiopas-Manolo, joka antoi meille kartan ja neuvoi oikealle tielle. Manolo ei olisi edes halunnut palveluksistaan maksua, mutta kiitollisena johdatuksesta, lykkäsin hänelle puolet kolikkopussini sisällöstä, jota kyllä hiukan kaduin jälkeen päin. Saatte myöhemmin kuulla miksi. Alhambran ja autoilun lumoamina ajelimme illalla kotiin päin ilman sen kummempia kommelluksia. Eksyimme ainoastaan Torremolinokseen, mutta sellaista nyt sattuu ihan kenelle vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti