Tavoitteita

Härkätaistelu

Me odotetaan täällä kotimatkaa. Ja joulua. Ja sitä, että pääsee jouluksi kotiin. Kotona on sauna, lattialämmitys, maailman parasta hanavettä, kodinhoitohuone ja kaappien kätköissä esiin ottamista vaille jouluverhot, joulutähti ja muut tilpehöörit. Siellä on myös monta ystävää, joita on ollut ikävä. Isoilla ja pienillä. Ja mummot ja papat. Ja liuta serkkuja. Kaiken kruunuksi siellä taitaa olla myös lunta, kun viikon päästä olemme perillä!

Pari kuukautta meni aika nopeasti. Joku kysyi minulta syksyllä, mitä tavoitteita minulla on tälle reissulle. Olin vähän häkeltynyt ja vastasin, että ei kai mitään. Myöhemmin melkein huolestuin ja aloin miettiä, pitäisikö olla. Olisiko pitänyt opiskella ahkerasti espanjaa ja parantaa kielitaitoa? Olisko pitänyt laihduttaa ne kuuluisat viisi kiloa? Olisko pitänyt opetella savenvalantaa? Keksiä mitä haluan tehdä isona? Löytää elämän tarkoitus? Jonkin ajan päästä uhkasi suorastaan panikoituminen, kun tajusin, että eihän minulla ylipäätään ole elämässä sen kummempia tavoitteita. Tai no, joitakin ihan perusjuttuja. Olla suunnilleen kelvollinen äiti, puoliso ja ihminen. Herätä arkiaamuisin seitsemältä. Laihduttaa viisi kiloa. Siinäpä ne tärkeimmät oikeastaan.

Churroja!

Lyhyen tähtäimen tavoitteita minulla on usein ja paljon. Useimmat tosin unohdan ennen kuin pääsen lähellekään niitä. Luin jokin aika sitten artikkelin erilaisista ihmistyypeistä, joista yksi oli hurahtaja. Mies diagnosoi empimättä minut sellaiseksi ja olen samaa mieltä. Siksipä suurin osa tavoitteistani on hurahtamisia. Täälläkään emme olisi, jos en olisi kuutisen vuotta sitten hurahtanut pakkomielteisesti ajatukseen, että talvi Espanjassa on hyvä tavoite. Viime vuonna hurahdin villasukkiin. Opettelin neulomaan sellaiset ja neuloin vuodessa ehkä viitisenkymmentä paria. Tänä syksynä olen hurahtanut mm. spinning-pyöräilyyn ja Ruusula-mökkimme keittiön remontointiin. Tai sen visiointiin. Mies odottaa jännittyneenä meneekö remonttihurahdus ohi ennenkuin pääsen toteuttamaan itseäni, hurahdanko johonkin muuhun vai pääsenkö kuitenkin tekemisvaiheeseen. Mies ei ole hurahtaja ollenkaan, pikemminkin päinvastoin, hyvin hidas innostumaan mistään uudesta. Se on hyvä. Vältytään pahimmilta ylilyönneiltä, kun on joku joka hillitsee hurahtanutta ja perää perusteluja. Toisaalta Mies tekee myös useimmiten asiat loppuun, jos hurahdukseni laantuu ennen aikojaan tai kärsivällisyyteni ei riitäkään kasamaan uutta puutarhapenkkiä, joka on ihanpakkosaadahetipaikallavalmiiksi.

Tulin pohdinnoissani siihen tulokseen, että taidan jättää tavoitteet jatkossakin tavoitteellisemmille ihmisille. Hyvinhän tämä syksy on mennyt ilman niitäkin. Tässä muutamia esimerkkejä, mitä kaikkea ehtii tehdä ja kokea ihan ilman tavoitteita: 

-olen kävellyt noin 500 kilometriä.

-olen syönyt noin 15 kiloa mandariineja.

-olen oppinut snorklaamaan.

-olen tutustunut uusiin ihmisiin.

-olen oppinut tunnistamaan muutamia paikallisia kasveja nimeltä.

-olen suudellut Miestä (siis omaani) noin 800 kertaa. Tai ehkä 8000.

-olen pitänyt Lokinpoikasta sylissä ja nauttinut siitä, että hän on vielä hetken oma, pieni poikani. Alla äidin hellän siiven, nukahtaa on hyvä siihen!

-olen kävellyt lämpimässä, pimeässä illassa Neiti Q:n kanssa ja pohtinut isoksi kasvamista, elämää ja sitä, miksi pojat on niin raivostuttavia.

Ihan hyvä saldo tälle syksylle.

Cruz de la Muela

Viime viikonloppuna teimme taas yhden hienon retken lähimaastoon. Tällä kertaa suuntasimme Sierra de Orihuela-vuorelle, jonka rinteitä nuoleskelee useampikin patikkareitti. Reitit ovat haastavahkoja, vaikkei Orihuela-vuori olekaan mikään jättiläinen vuorien joukossa, korkein kohta on 634 metriä. Pelkällä leppoisalla kävelyllä ei silti hommasta selviä, vaan joissakin kohdissa ainakin minun täytyi ottaa neliveto käyttöön. Nousut, ja ikävä kyllä siis myös laskut, ovat paikoitellen melko jyrkkiä, joten matkanteko pisti myös puuskuttamaan, mutta vaiva palkittiin hienoilla näkymillä ja onnistumisen ilolla. Varusteena itselläni oli edelleen paljasjalkalenkkarit, mutta vahvasti suosittelen näillekin poluille kunnon vaelluskenkiä. Polvet muuten kestivät tämän reissun hyvin! Ehkä reipas kuntopyöräily ja mäkien kiipeäminen ovat tuottaneet tulosta.

Saimme kohdevinkin ja myöskin tervetullutta retkiseuraa toiselta täällä syksyä viettävältä suomalaisperheeltä. Sovimme lauantaiaamuksi tärskyt Orihuela-vuoren juurella sijaitsevalle Área Recreativa Pinar de Bonanza -leirintäalueelle, josta polut ylös vuorelle lähtevät. Päivän reitiksi valitsimme vuoren päälle, suurelle metalliristille - Cruz de la Muela - johtavan polun. Kukahan senkin on sinne ylös raahannut ja miten?

Risti häämöttää tuolla ylhäällä, kuvan keskeltä vähän oikealle olevalla nyppylällä.

Ihan selvä polkuhan se siinä!

Leirintäalueella elelee omissa oloissaan kissoja, joiden tehtävä on varmaan pitää paikan jyrsijäkanta aisoissa. Kisut ovat oikein ihmisystävällisiä ja seurallisia ja kun kaikki seurueeseemme kuuluvat neljä lasta olivat paijanneet niitä tarpeeksi, lähdimme matkaan. Ensimmäinen kilometri kulkee melkein tasamaata vuoren ja viljelyksien välissä. Sitten se kääntyy ylemmäs rinteelle ja jyrkkenee kunnes muuttuu sellaiseksi lähes kiivettäväksi osuudeksi. Onneksi polku kulkee suhteellisen leveää ulkonemaa pitkin, niin putoamista ei tarvitse pelätä. Paitsi äiti-ihmisten, jotka pelkäsivät huolettomasti ylöspäin loikkivien poikiensa putoamista. Poukkoileva poikakaksikko komennettiin lopulta pysymään edellä menevän aikuisen takana turvallisuuden ja äitien mielenrauhan takaamiseksi.

Vähän vielä!

Matkaa ristille tulee kartan mukaan hiukan alle neljä kilometriä, tosin kiivetessä kohtaamamme espanjalaisretkeilijät kertoivat, että kartan mittakaava on vähän sinne päin eikä siihen kannata liikaa luottaa. Kipuamiseen meni kuitenkin melko tarkkaan kaksi tuntia, alas tulimme vähän nopeammin. Reitti on hyvin merkitty. Varsinkin niillä osuuksilla, joissa polku katosi kivikkoon, valko-oransseja merkkejä on jopa parinkymmenen metrin välein.

Ylhäällä pidimme maisemienkatselu- ja evästauon ja sitten lähdimme alaspäin. Lasketuminen ei ollut niin paha kuin olimme etukäteen pelänneet. Päässä ei enää huipannut ja polvetkin siis toimivat. Silti vannoin, etten enää lähde paljasjalkalenkkareissa niin kivikkoisille poluille. Mutta nyt kun jalkapohjat tuntuvat taas normaaleilta, voi olla, että ehkä kumminkin yhden pienen vuoripatikan voisi tehdä!

Rakas Kotiväki ja Rakkaat Ystävät!

Terveisiä täältä Costa Blancalta! Sää on suosinut meitä, mutta sehän ei ole yllätys, siksihän tänne pääasiassa, varsinkin syksyisin, Suomesta matkustetaan. Hellettä riitti marraskuun alkupuolelle saakka ja vieläkin päivisin on aurinkoista ja mukavan lämmintä. Öisin joudumme tosin pitämään ilmalämpöpumppua päällä, ettei tule vilu ja aamulla ja illalla on syytä laittaa pitkähihaista päälle. Olemme nauttineet olostamme täysin siemauksin ja ehtineet koluta monta mukavaa paikkaa ja puuhailla yhtä sun toista. Joulua yritetään täälläkin kaupoissa jo tyrkyttää, mutta ei se oikein meihin tehoa, hiljaisuus, pimeys ja lumi puuttuvat. Parin viikon päästä onkin jo kotimatkan aika ja hyvä niin. On mukavaa päästä omaan kotiin takkatulen ääreen odottamaan, että sauna lämpenee. Alla muutamia kuvia syksystämme. Olette ajatuksissa ja pian nähdään!

t. karamellielli, Mies, Neiti Q ja Lokinpoikanen

Vaikkei niin rantaihmisiä ollakaan, niin tää on meidän suosikki paikallisista rannoista! Cala Capitan! Olen innostunut snorklaamaankin Lokinpoikasen kanssa!

Harrastaa pitää reissussakin, ettei tule aika pitkäksi. Äiti siis hortoilee ympäriinsä lenkeillään, mutta muu perhe on myös aktiivista porukkaa. Neiti Q kävi ratsastamassa La Palmera-tallilla, Rojalesissa. Tallia pitää Suomesta kotoisin oleva Pia Aho. Hepat ovat ihania ja ratsastaminen parasta, niin kuin aina. Perheen miesväki pelaa sählyä, eikun salibandya, mikä on erittäin eksoottinen laji täällä päin. Sitä pelaavatkin lähinnä suomalaiset, muutama ruotsalais- ja venäläisvahvistus on joukkoon uskaltautunut.

Centro Comercial Zenia Boulevard on meidän lähin shoppailumesta. Siellä on käyty kerran jos toisenkin, saa nähdä mahtuuko kaikki hankinnat matkalaukkuihin. Zeniassa on myös hyvä valikoima ravintoloita ja keilarata. Meidän perheen ei-niin-terveellinen perjantaiperinne täällä on suunnata Muerde La Pasta -ravintolaan syömään. Pastakuolema ei ole vielä yllättänyt, ähky pariin kertaan kyllä. Kyseessä on siis syö-niin-paljon-kuin-jaksat -tyylinen mättöpaikka.

 Lähistöllä on paljon mielenkiintoisia retkikohteita. Joistakin on vaikea saada tietoa mistään virallisilta sivuilta. Kannattaa kuunnella paikallisten vinkkejä. Myös netistä löytää vaikka mitä, kun jaksaa kysellä ja tutkailla. Yksi vähemmän tunnettu, mutta käymisen arvoinen paikka on "Simpukkatalo" Rojalesissa. Samalla voi katsastaa lähistön luola-asunnot (Cuevas del Rodeo), jotka ovat enimmäkseen taiteilijoiden työpajoja, tosin talviaikaan melko tyhjillään. Simpukkatalo on yksityinen koti, jonka isäntä on kerännyt vuosien ajan simpukoita rannoilta ja päällystänyt koko talon niillä. Isäntäväki on kuulemma hyvin ystävällistä ja kutsuu usein ihmettelijöitä tutustumaan taloonsa paremmin ja kertoo mielellään siitä. Pääsymaksua he eivät peri, mutta tapana on jättää tippilautaselle muutama kolikko. Meillä ei käynyt yhtä hyvä mäihä, eivät kai olleet kotona. Simpukkatalo löi kuitenkin ällikällä. Aivan käsittämätön työ ollut sen tekemisessä!

Luolakisut päiväunilla

Turrón-rekka vm. 1900-luvun alku.

Pääsimme perehtymään espanjalaisen jouluherkun, turrónen, tekemiseen Jijonassa (Xixona). Turrón tehdään manteleista, hunajasta, sokerista ja munanvalkuaisesta. Jouluaikaan sitä voi saada myös esimerkiksi sokeroiduilla hedelmillä tai suklaalla maustettuna. Espanjalaiset syövät sitä samaan tyyliin kuin suomalaiset suklaata. Paljon! Aito ja oikea turrón valmistetaan Alicanten lähellä Jijonassa. Sen ja muiden mantelimakeisten valmistusperinteet ovat keskiajalla, laajempaa tuotantoakin on ollut jo parin sadan vuoden ajan. Museossa pääsee katselemaan turrónen valmistusta, koska tehdas toimii samassa rakennuksessa, ja tutustumaan sen historiaan sekä tietysi ostamaan museokaupasta kassitolkulla herkkuja kotiin vietäväksi.

Santa Polan majakalta on huikeat näkymät! Täältä löytyi myös reissun ekat geokätköt.

Meidän huudi iltavalaistuksessa.

Hauskoja retkikohteita ovat myös Parque Palmeral Alicantessa ja Cabezo Gordo Murciassa. Ensiksi mainittu on aivan Alicanten keskustan lähellä oleva suuri puisto, jossa kasvaa nimensä mukaisesti palmuja. Puistossa voi vaikkapa soutaa tekolammella ja ajaa bmx-radalla, veneitä vuokrataan, pyöriä ei. Me söimme siellä isänpäiväpikniklounaan. Cabezo Gordo on kukkula, josta on louhittu ennen aikaan rautamalmia ja vielä ennemmin asutettu luonnon luolia neandertalilaisten toimesta. Vanhoihin kaivoskäytäviin saa mennä (omalla vastuulla), jos uskaltaa.

El Valle y Carrascoy

Yksi asia, jota olen jo pitkään Espanjassa odottanut, on vuorivaellus. En ole mikään kokenut vaeltaja enkä ole ihan varma haluanko sellaiseksi tullakaan, mutta kunnon patikkaretkestä jonnekin vähän kauemmas ja ylemmäs asutuksesta olen haaveillut. Enkä vähiten siksi, että ainakin kauempaa katsottuna joidenkin vuorten rinteitä peittää vihreä verho, joka muistuttaa erehdyttävästi metsää.

Castillo de la Luz

Jokin aika sitten sain vihdoin houkuteltua myös perheen kiinnostumaan patikkaretkestä ja niinpä toissa viikonloppuna pakkasimme eväät reppuun ja ajoimme Murcian kupeessa sijatsevaan El Valle y Carrascoy -puistoon. Alue on jotakin suomalaiseen kansallispuistoon verrattavaa, El Parque Regional. Se on noin 17 000 hehtaarin kokoinen suojelualue, johon kuuluu mm. Carrascoy ja Relojero -nimiset vuorenhuiput (1065 ja 609 m) sekä paljon ylämäkiä ja alamäkiä. Alueella on myös luostareita, vahtitornien ja linnoitusten raunioita ja muuta vanhaa ja uuttakin infrastruktuuria, joten mikään täysin koskematon luonnon reservaatti se ei ole. Mutta tuohon hehtaarimäärään mahtuu myös paljon villiä luontoa, patikkapolkuja, mäntyjä, kermestammia, katajia, petolintuja ja villisikoja. Kahteen viimeksi mainittuun emme onneksi törmänneet, mutta pari oravaa näimme kyllä.

Ylös!

Puistossa on kaksi opastuskeskusta, joista ainakin El Centro de Visitantes de la Luz on auki myös talviaikaan. Siellä on muuten hieno 3D-malli alueesta, johon kannattaa tutustua ennen kuin lähtee maastoon. Opastuskeskuksen pihaan pääsee autolla ja niin kannattaakin tehdä. Me jätimme auton piknik-alueen parkkipaikalle ja meiltä meni melkein kaksi tuntia ennen kuin pääsimme kyselemään karttaa ja reittisuosituksia. Mutta ei se oikeastaan haitannut, matkalla oli kaikenlaista mielenkiintoista mm. Castillo de la Luz -linnan jäänteet. Alueella on vähän huonosti opastetauluja ja reittimerkinnätkään eivät ole kovin selkeitä, mutta opastuskeskukselta saimme kartan ja todella ystävällistä palvelua ja neuvoja, miten pääsisimme parhaiten kiipeämään Relojero-huipulle. Miehen kanssa vaihdoimme pitkiä katseita, kun opas epäili, että neljän tunnin reitti olisi liian vaativa Lokinpoikaselle ja Neiti Q:lle. Ipanathan kyllä poukkoilevat kuin alppikauriit sellaisessa maastossa eivätkä yleensä hyydy matkan pituuteenkaan. Kaksi polvivaivoista kärsivää vanhempaa sen sijaan saattavat toisinaan vaikeroida, varsinkin alamäkiosuuksilla.

Kartta kourassa löysimme lopulta polun pään ja pääsimme itse asiaan. Polku oli kivinen ja mutkitteli ylös vuoren rinnettä. Lapset bongailivat oppaan neuvojen mukaan ensin kelta-valkoisia ja sitten puna-valkoisia merkkejä. Vai oliko se toisinpäin? Joka tapauksessa matka alkoi taittua, maisemissa ei todellakaan ollut valittamista ja itse olin ikionnellinen, kun löysin polun varrelta sammalta. Joudun ehkä sittenkin perumaan puheeni siitä, ettei Espanjassa ole oikeaa metsää. Ainakin melkein oikeaa on!

Murcia

Tunnin verran noustuamme oli aika pitää evästauko. Jo siinä evästelypaikkaa etsiskellessä alkoi mieleen hiipiä epäilys Relojerolle pääsemisestä. Eväitä oli kyllä repullinen, mutta meitä on neljä ja meillä oli nälkä. Olimmehan jo kolme tuntia könynneet ja enimmäkseen ylöspäin. Huipulle olisi vielä ainakin tunnin matka ja kai sieltä alaskin olisi tultava. Espanjassakaan ei ole katuvaloja patikkapolkujen varsilla, joten oli olemassa mahdollisuus, että alaspäin olisi pitänyt tulla iltahämärissä. Eväät katosivat repusta niin nopeasti, että äidin oikeudella ja kerrankin järjen ääntä kuunnellen päätin, että puoliväli sai tällä kertaa riittää meille. Hiukan harmittavaista, varsinkin kun jälkikasvu olisi intoa puhkuen halunnut kavuta ylös asti. Niin, ja minä myös. Ja ehkä Mieskin.

Alas mennessä päätimme vähän oikaista. Itse olen tunnetusti äärimmäisen huono pysymään merkityillä poluilla ja muu perhe on näköjään vähän samanlaista. Oikopolku meni kyllä sinne minne arvelimmekin, mutta olihan se tietysti aika jyrkkä. Omat polveni ovat synnynnäisesti vähän lenkut ja Mies loukkasi omansa muutama viikko sitten sählyssä, joten koville otti. Pari kertaa taidettiin tulla pyllymäkeä, mutta onneksi vain vähän matkaa. Koville otti myös se, että itse olin liikkeellä paljasjalkalenkkareissa. Vaikka vannonkin niiden nimeen niin metsäpoluilla kuin asvaltilla, niin seuraavalle vuoripatikalle muistan laittaa ihan oikeat vaelluskengät. Sen verran oli jalkapohjat ja varsinkin varpaat kovilla.

Niin lähellä, mutta kaukana - Relojero

Vaikka Relojero jäi tällä kertaa saavuttamatta, niin meillä oli oikein hyvä ulkoilupäivä. Saimme tuntitolkulla raitista ilmaa ja kauniita maisemia. Seuraavaa Espanjanreissua varten meillä on nyt El Valle y Carrascoyn kartta ja tieto siitä, minne auto jätetään ja missä on polun pää. Päätimme myös ottaa mukaan kaksi repullista evästä ja paremmat kengät. Sitten kiivetään ylös asti!

Ratoncito Pérez

Täällä Espanjassa on joko ilmassa tai ehkä vedessä jotain omituista. Lapsiltamme putoilee hampaita täällä tuhkatiheään. Viisi vuotta sitten Fuengirolassa silloiselta Neiti Ekaluokkalaiselta lähti puolessa vuodessa monta hammasta ja Lokinpoikaseltakin se ihan eka maitohammas vain muutamaa päivää ennen kotimatkaa. Nykyinen Neiti Q on tainnut vaihtaa kaikki vaihtamista vaille olevat hampaat eikä häneltä siis onneksi ole tällä reissulla pudonnut yhtään. Lokinpoikaselta sen sijaan lähti eilen jo kolmas hammas kuukauden sisään. Onneksi poika tykkää kovasti puurosta, muuta hän ei kai kohta pysty syömäänkään.


Espanjassa lasten irronneet hampaat hakee hiirulainen nimeltä Ratoncito Pérez. Kaverin ehkä tunnetumpi kollega on varsinkin englanninkielisissä kulttuureissa hääräävä Hammaskeiju. Suomessakin hiiri haki hampaita vielä silloin kun itseltäni niitä lähti. “Vie hiiri maitohammas, tuo tilalle rautahammas!” Jossain vaiheessa Hammaskeiju on työntynyt Suomessa hiiren tontille, koska meidän lapsemme ainakin ovat jättäneet irronneen hampaansa vesilasiin ja yöllä Hammaskeiju on käynyt vaihtamassa sen ensin euroksi, nykyisin kahdeksi. (Inflaatio?)

Vaan tokihan meillä täällä Espanjassa hammashommat hoitaa Ratoncito Pérez! Kerrotaan, että Ratoncito Pérez esiintyi ensimmäisen kerran espanjalaisessa sadussa 1870-luvulla. Kirjailija Luis Coloma sai vuonna 1894 tehtäväkseen kirjoittaa sadun Espanjan 8-vuotiaalle kuninkaalle, Alfonso XIII:lle, jolta oli juuri lähtenyt ensimmäinen hammas ja hän päätti käyttää tarinan päähenkilönä Pérez-hiirtä. Keksilaatikossa asuva sankarihiiri jäi elämään espanjalaiseen kansanperinteeseen ja hänet tunnetaan myös muissa espanjankielisissä maissa. Yleensä Ratoncito Pérez tuo hampaan tilalle lahjan, mutta Lokinpoikaselle hän on tuonut kahden euron kolikon, kuten Hammaskeiju kotona Suomessa toisi.

Las Salinas

Torreviejassa on kaksi suolajärveä Las Salinas, joiden takia alueen mikroilmaston sanotaan olevan hyväksi terveydelle, varsinkin astmaatikot ja atoopikot hyötyvät täälläpäin oleskelusta. Koska meidän perheessä ei onneksi suuremmista terveysongelmista kärsitä, en osaa sanoa minkälaisia hyödyt ovat ja miten nopeasti ne ilmenevät. Suolajärvet ovat kuitenkin kutkuttaneet perheemme uteliaisuutta ja olemme tehneet jo muutamankin reissun tutkailemaan näitä erikoisia järviä.

Järviä on siis kaksi ja – yllätys yllätys – niistä otetaan suolaa. Suolaa tuotetaan Torreviejassa noin 700 000 tonnia vuodessa ja N-332-tietä pitkin kaupunkiin ajaessa silmiin osuvat väkisinkin järvien ja tien välissä kohoavat valkoiset suolavuoret. Tarkemmin suolan tuotantoon voi perehtyä paikallisessa suolamuseossa. Me olemme perehtyneet suolajärviin lähinnä aistinvaraisilla, empiirisillä tutkimuksilla. En ole varma ovatko kaikki tutkimusmenetelmämme ihan hyväksyttäviä, mutta suolajärviä, ihmisiä eikä flamingoja ole niillä millään tavalla vahingoitettu.

Laguna de la Mata -järvi on normaalin näköinen sinivihreä, mutta Laguna de la Torrevieja -järvi onkin vaaleanpunainen. Pinkki väri johtuu kuulemma Halobacterium-bakteerin väripigmentistä. Bakteerikantaa yritetään suojella rajoittamalla järvellä liikkumista ja se onkin aidattu lähes koko ympärykseltään. Muutamia aukkoja aidassa on. Sitä en tiedä, miksi sininenkin järvi on aidattu, ainakin luonnonpuiston kohdalta. Ehkä paikallinen tapa vaatii. (ks. edellinen bloggaus)

Siniseen järveen on mukava tutustua sen eteläpuolella, järvien välissä, sijaitsevassa luonnonpuistossa. Opastuskeskuksessa (Centro de Interpretación Parque Natural la Mata Torrevieja) on pieni näyttely suolajärvien luonnosta ja sieltä saa myös kartan. Kasvillisuus alueella on melko karua, mutta siellä voi bongailla flamingoja ja muita eläimiä. Liikkuminen on sallittua kävellen ja pyörällä ja eväät kannattaa ottaa mukaan, piknik-aluekin löytyy. Meitä harmitti, ettei mukana ollut kiikareita, koska järvellä viihtyvät flamingot olivat niin kaukana, ettei niiden touhuja voinut kovin hyvin paljaalla silmällä tarkkailla.

Pinkkiin järveen taas voi tutustua etsimällä aidasta aukon ja menemällä siitä suoraan rantaan. Eteläisen puolen rannat kasvavat tiukkaa jättiruokopuskaa ja siltä puolelta aidan aukot on paikallisten mukaan tukittu. Koska en usko paikallisia, vaan kävin itse katsomassa, sanon samaa, sieltä ei kannata yrittää. Pohjoisrannalta sen sijaan pääsee rantaan oikein hyvin ja aidan aukkokin näyttää ihan tarkoituksella siihen jätetyltä, joten oletan, että siitä saa kävellen rantaan mennä ihan luvan kanssa. El Chaparral -asuinalueen Calle Múnera -kadulta pääsee parhaiten.

Pinkki järvi on aika satumainen kokemus. Vesi on todella vaaleanpunaista ja omituisen lämmintä. Rantaa reunustaa valkoinen suolakuori, jolla voi kävellä. Se kuulostaa samalta kuin kävelisi pakkasella lumisella tiellä. Paitsi ettei ole yhtään kylmä. Ja se vesi muuten maistuu tosi suolaiselta!

Mä näitä polkuja tallailen, lenkkeilen, poukkoilen...

No, ei sitte!

Olen minä ennenkin lenkkeillyt Espanjassa, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa. Ei ainakaan päätöntä hortoilua metsässä, oikopolkujen raivaamista, estotonta puskapissailua eikä puolukkamättäille unohtumista. Kaikkia rakkaita lenkkikavereitani kotona alkaa jo tässä vaiheessa hymyilyttää, koska ne arvaavat, että yritän kuitenkin pysyä lenkkitavoilleni uskollisena, vaikkei se olisikaan juuri nyt järkevää. Mutta minkäs sitä ihminen luonnolleen mahtaa tai lenkkareilleen, jotka väkisin kaartavat aina sinne, missä päällyste loppuu ja pusikko alkaa.

Olen myös muistaakseni ennenkin miettinyt, miten nopeasti espanjalaiset ovat hylänneet ikiaikaiset muulipolkunsa ja tuntuvat nykyään karttelevan teitä, joita ei ole päällystetty asvaltilla tai betonilla. Käsittääkseni vielä muutama vuosikymmen sitten suuri osa espanjalaisista kylistä oli autojen saavuttamattomissa ja niihin pääsi vain vuorenrinteitä kiemurtelevia, muulien tallaamia polkuja pitkin. Nyt ne ovat unohtaneet kai ne kylätkin, poluista puhumattakaan. Paitsi että ne polut, joita ei ole unohdettu, ovat ikävä kyllä suosittuja tapoja välttää kaatopaikkamaksut, joiden täytyy olla Espanjassa käsittämättömän korkeat. Sen verran paljon törkyä on rahdattu minun lenkkipolkujeni varsille. Vaikken tykkää yhtään Suomessakaan luontoon dumpatusta sohvasta, se tuntuu kovin vähäiseltä roskaamiselta, kun katselee sitä jätteen määrää, minkä ihmiset täällä raahaavat polkuja pitkin rakentamattomalle maalle ja teiden varsille. Ihmetyttää suorastaan ihmisen viitseliäisyys, jätehuolto täällä pelaa kuitenkin minun nähdäkseni ihan moitteettomasti, roska-astiat tyhjennetään ja niiden ympärille jätetyt nyssäkätkin viedään (melkein...) joka yö pois. Mutta ilmeisesti varsinkin rakennusjäte tuntuu olevan sellaista, mistä on parasta hankkiutua eroon kippaamamalla se kätevästi vaikkapa tyhjälle naapuritontille tai puistoon.

Ei silta tää vie mihinkään...

Polkuja siis kuitenkin on ja niillä voi usein lenkkeillä, jos ei välitä roskasta. Itse asiassa puolukkamättäiden puutteessa jään monesti ihastelemaan polun varteen kasattuja kaakelinpaloja, lavuaarinpuolikkaita ja betonipylvään pätkiä. Tulevaisuuden arkelogiaa! Poluissa tuppaa kyllä olemaan pari muutakin vikaa kuin roskat. Ne loppuvat kesken. Eivät johda minnekään sen seuraavan mutkan jälkeen. Tai sitten ne loppuvat aitaan, tai kylttiin, jossa kielletään läpikulku. Jokamiehenoikeuksien keskellä kasvaneen on vaikea ymmärtää, miksei muka saisi kulkea toisen omistaman maan läpi, jos siitä kerran olisi menossa ja mukavasti pääsisi. Ehkä se liittyy jotenkin tuohon roskaamiseen? Ihan näin meidän kesken voin tunnustaa, että kyllä minä silti kuljen. Jos aidassa on reikä, siitä saa mennä. Jos kyltti on vain espanjaksi, siitä voi mennä, koska voihan olla, etten ymmärrä mitä siinä seisoo. Toisinaan, aika useinkin, jos totta puhun, polku sitten johtaa jyrkänteen reunalle tai sellaisen rytöläjäpiikkipuskan keskelle, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata samaa reittiä takaisin ja miettiä miksi ihmeessä siinä edes menee polku. Espanjalaisen pusikon läpi ei kannata yrittää, sen verran piikkistä on. Tästä syystä myös siihen puskapissaamiseen kannattaa turvautua vain äärimmäisessä hädässä.

Mandariinikumkvatti. Tai sitten ei.

Tässä meidän nurkilla on silti ihan mainiot lenkkeilymaastot. Kadut ovat rauhallisia ja leveitä, jos nyt väkisin pitää niitä pitkin mennä. Talojen välissä kulkee jonkinsortin puistoalue, jossa menee kävelytie, toki betonilla silattu, palmujen ja muiden eksoottisten puiden keskellä. Täällä taajaman reunalla kun asumme, myös ihan oikeita polkuja riittää ja joitakin pitkin jopa pääsee jonnekin! Appelsiinitarhoihin en ole ängennyt, koska ne nyt jotenkin ymmärrän yksityisalueeksi. Ja itseni tuntien kuitenkin sulloisin repun täyteen appelsiineja omin lupineni. Muutenkin olen alkanut vähän varomaan, mitä kaikkea lenkkipolun varrelta kerään ja suuhuni pistän. Sain nimittäin käsiini trooppisista kasveista kertovan kirjan ja noista villiintyneistä puskistahan osa on myrkyllisiä! Tähän mennessä parhaan löytämäni polun varrella muuten kasvaa mm. risiiniä, jättiruokoa, kirjotulikruunuja sekä pieniä sitruspuita, joiden hedelmät ovat kumkvatin kokoluokkaa, mutta mandariinin muotoisia. Golfkentillä olisi hulppeat puitteet pistää tossua toisen eteen, mutta olen saanut sen käsityksen, etteivät ne oikein tykkää, jos siellä liikkuu ilman mailaa, palloa ja kauluspaitaa. Ja minä taas en oikein tykkää mistään edellä mainituista.

Muutaman sadan metrin päästä kotiportilta pääsee via serviciolle, joka seurailee 70 km pitkää kanavaa. Siellä ei saisi kai kulkea autolla kuin huoltoliikenne, vaan Espanjassa kun ollaan, niin kulkeehan siellä. Okei, ollaan itsekin oikaistu kauppamatkalla sitä kautta. Mutta autoja on hyvin vähän ja ne väistävät kyllä lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä. Ja pyöräilijöitä, niitä riittää. Olen itsekin uskaltautunut, lasten kanssa ja yksin, hyppäämään täällä pyörän selkään, Mies ei välitä lajista. Torreviejan seutu on suhteellisen tasaista, kun vertaa sellaiseen maisemaan, mitä ainakin itse pidän Espanjalle tyypillisenä, joten talomme vuokraan kuuluvilla fillareilla ja normaalilla peruskunnolla pärjää oikein hyvin. Via serviciota pitkin on supermukavaa ajella, se kulkee appelsiinilehtojen, kauniiden asuinalueiden, kuivien peltoaukeiden ja vihreiden golfkenttien läpi. Mutta muuallekin liikenteeseen uskaltaa kyllä hyvin mennä. Espanjassa väistetään pyöräilijöitä. Vaikka niitä menisi ajoradalla neljä rinnan, niin autoilijalla on aikaa odottaa sopivaa ohituspaikkaa. Ketään ei kiilata ojaan, torvea ei huudateta eikä käsimerkkejä esitellä. Pyöräteitä on täällä jonkin verran, mutta monessa kohtaa mennään autojen seassa. Lokinpoikasen mielestä pyöräretken kohokohta on liikenneympyrä, jossa siis pyöräilijätkin ajavat – ja autot väistävät. On se minustakin hauskaa, niin hauskaa, että ekalla kerralla ajettiin parikin kierrosta ihan vaan huvin vuoksi.

Minusta paras tapa ottaa uusi paikka haltuun on kävellä, juosta tai pyöräillä. Sillä tavalla tämäkin pala Espanjaa tulee omaksi ja tutuksi kilometri kilometriltä. Sitten kun lähialueen jokainen umpikuja ja oikopolku on asettunut päässäni paikalleen, voin lähteä kotiin.

PS. Eilen käytiin Miehen kanssa aamukävelyllä rannassa. Tykkäsin. Me molemmat tykättiin. Ei lapsia, ei hikisenä poukkoilevaa vaimoa, ei pari metriä vaimon perässä laahustavaa Miestä. Me kaksi vain, käsi kädessä, katsomassa kun aurinko nousee meren ylle. <3

Las Fuentes del Algar ja El Castell de Guadalest

Embassament de Guadalest

Arki ei ehkä ihan ehtinyt alkaa tuntua arjelta, kun tuli jo hetken hengähdys. Koululaisilla alkoi syysloma ja sen kunniaksi piti tietysti miettiä jotain kivaa vaihtelua tähän elämään. Sunnuntaiaamuna pakkasimme eväät ja uikkarit ja itsemme autoon ja otimme suunnan kohti pohjoista. Noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä meiltä löytyy hauska ja vähän erilainen retkikohde Las Fuentes del Algar – Algarin vesiputoukset. Erityisen hauskan niistä tekee se, että putouksien alapuolella olevissa lammikoissa voi uida.

Ensivaikutelma alueesta oli kyllä vähän pettynyt. Näytti siltä, että lammikot ja niiden penkereet olivat jo täynnä ihmisiä, kun saavuimme. Putoukset ja niiden ympärillä oleva puisto on aidattu ja alueelle on muutaman euron pääsymaksu, mutta se oli ihan ok, onhan siellä vessat, roskikset, uimavalvoja ja piknikpöydät. Onneksi jatkoimme peremmälle ja väljemmille vesille. Vaikka puisto ei ole suuren suuri, sieltä löytyi monta pientä suvantoa ja uimapaikkaa. Ajomatkan uuvuttamina toivuimme ensin hetken piknikalueella ja sitten lapset vaihtoivat uimapukuihin ja lähtivät tutustumaan lätäköihin tarkemmin.

Vesi on putouksissa hiukan alle 20-asteista ympäri vuoden, mikä on useimpien mielestä hirvittävän kylmää, mutta virkistävää. No, meidän lasten mielestä se oli ihan lämmintä. Vähän harmitti, että omat uikkarit jäi kotiin, koska olin unohtanut, että espanjalaisten kylmä vesi ei välttämättä tarkoita samaa kuin suomalaisten. Putouksilla oli joka tapauksessa mukavaa ja Neiti Q uskaltautui hyppäämään kallion kielekkeeltä pari metriä alempana olevaan poukamaan.

Putouksilta ajelimme noin viidentoista kilometrin päässä olevaan Guadalestin kylään. Tie sinne oli mutkikas ja todella kaunis. Matkan varrella ihmettelimme, mitä mahtaa kasvaa rinteillä hehtaarien alueelle levittyvien verkkojen alla. Guadalestissa myytiin sitten näistä mysteerihedelmistä tehtyjä hilloja, mehuja yms. Ostimme mukaan yhden pullon mysteeriolutta. Kotona googlailemalla selvisi, että kyseessä on japaninmispeli eli nispero eli lokvatti. Ei oltu ikinä kuultukaan semmoisesta ja olutkin on vielä juomatta, joten en nyt voi kertoa, onko hyvää vai ei. Varmaan on. Sekin harmittaa, ettei ostettu niitä hedelmiäkin maisteltaviksi.

El Castell de Guadalest eli Guadalest on siis pieni, vain parin sadan asukkaan, idyllinen kylä vuorien keskellä, viitisentoista kilometriä Benidormista pohjoiseen. Kylässä ei juuri muuta olekaan kuin ikivanha linna korkealla kukkulalla ja monta pientä, mielenkiintoista museota sekä ravintoloita ja matkamuistokauppoja. Lapset valitsivat käyntikohteeksi taidemuseon, mikä voi tuntua vähän yllättävältä. Mutta kyseessä olikin ”mikrominiatyyritaide”. Museoita on oikeastaan kaksi ja niiden teoksiin pitää tutustua mikroskoopin tai suurennuslasin kanssa. Kokoelmissa on mm. hiekanjyvästä tehty taiteilijan omakuvaveistos ja neulansilmään tehty Eiffelintorni. Guadalestin parasta antia olivat kuitenkin ehkä maisemat ja mukavan leppoisa tunnelma.

Aurinkoista arkea!

Kotiportti

Pikkuhiljaa arki on löytänyt meidät. Eikä se ole oikeastaan ollenkaan hullumpaa. Ei sen juhlavampaa kuin Suomessa eikä onneksi arkisempaakaan. Erilaista sentään!

Tärkeintä arjessa on tietysti koti. Löysimme sellaisen vähän vahingossa. Tarkoitus oli tulla tänne huolettomasti ilman etukäteisvarauksia ja etsiä ensimmäinen viikko sopivaa vuokrakotia. Mies kuitenkin sattui soittelemaan työasioissa eräälle asiakkaalle ja asiasta ja asian vierestä puheltuaan totesi puhelun lopuksi, että meille tarjottiin Espanjasta juuri sellaista asuntoa, jota etsiskelimme.

Kävimme katsomassa asuntoa viime viikon torstaina ja sunnuntaina kannoimme sisään neljä matkalaukkuamme ja monta pientä nyssäkkää, tavara on ilmeisesti laajentunut täällä kuumudessa. Kotimme on seuraavat kaksi kuukautta viihtyisä, kaksikerroksinen talo rauhaisalla alueella Orihuela Costalla, Villamartinissa. Keittiössä on Moccamaster ja siitä arvasimme, ihan oikein, että asunnon omistaja on suomalainen, muita raskauttavia todisteita ovat kaapeista löytyvät muumipyyhkeet ja Arabian Kokki-uunivuoka. Käytössämme on uima-allas, nettiyhteys, muutama polkupyörä, kaasugrilli ja pikkuinen patio, jolla kasvaa appelsiinipuu ja bougainvillea eli ihmeköynnös. Juu, juuri se aina-kukkiva-köynnös, joka kiipeilee etelänmaissa pitkin muureja ja seinänvieriä.

Keittiön ikkunalle laitoin ruukkuun minttua. Täällä keittiönikkunapuutarha on ikkunan ulkopuolella kesät talvet, Suomessa yrtit ovat jo tähän aikaan vuodesta sisällä, tai minun tapauksessani yleensä kompostissa. Vaativammat puutarhatyöt ovat täälläpäin ilmeisesti enimmäkseen miesten hommia eikä meidän perheen pää aio olla Hombrea huonompi, koskapa eilen iltapuhteiksi silppusi ihmeköynnöksen villiintyneitä ja piikkisiä rönsyjä miehekkäin ottein.

Lapsilla alkoi koulu ja ovat ainakin vielä kovin tohkeissaan. Neiti Q saa kuulemma päättää itse, mitä haluaa läksyksi. Menetelmä tuntuu toimivan, itse päätettyjä läksyjä on kai kivempaa tehdä kuin opettajan määräämiä. Lokinpoikasen mielestä ruoka koulussa on hyvää ja välipalaksi voi hakea hedelmiä, kun tekee mieli. Neiti Q on aivan innoissaan, koska sekä ruotsin että englannin opettaja on ruotsalainen, joten molemmilla tunneilla oppii molempia eikä suomeksi kannata edes ajatella taikka mitään kovin monimutkaista kysyä. Lokinpoikasen mielestä kahdenkymmenen minuutin välitunti silloin tällöin on ehdottomasti hyvä juttu. Huolimatta hiukan erilaisista lähestymistavoista sekä mielenkiinnonkohteista, molemmat lapsemme muuten pärjäävät koulussa ilman suurempia hankaluuksia ja ovat nopeita oppimaan.

Koulu vaikuttaa meidän vanhempienkin mielestä ihan asialliselta ja sen ilmapiiri mukavalta. Luokat ovat yhdistelmäluokkia ja kummankin lapsen luokassa on yhteensä viitisentoista oppilasta. Yhteistyötä ruotsinkielisten kanssa on enemmän tai vähemmän joka päivä. Lasten omiin opettajiin Suomeen pidetään yhteyttä ja pyritään pitämään ipanat omien luokkiensa tahdissa, jotta joulukuussa kotiutuminen sujuisi mutkattomasti. Vajaat pari kuukautta kahdelle lapselle kotikoulua pitäneenä pidän Skandinaviska Skolania taivaanlahjana hetken maisemanvaihdosta mielivälle perheelle. Bonuksena on vielä tietysti espanjantunnit ja Lokinpoikanenkin suostui mukisematta tekemään siitä läksynsä, vaikkei aikonut oppia mitään ylimääräistä. Syynä voi tietysti olla se, että perheemme aikuisväestö päätti, ettei uima-altaalle ole asiaa ennen kuin läksyt on tehty.

Kodin ja koulun lisäksi kolmas tärkeä arkinen juttu on ruokaostosten tekeminen. No joo, on töissäkäyntikin aika tarpeellista, mutta se ei juuri eroa kotiarjesta. Mies menee töihin neiti Q:n huoneeseen., joka muuttuu koulupäivän ajaksi isin työhuoneeksi. Sitten se näpyttää siellä tietokonetta ja puhuu Skypella Suomeen ja Baltiaan. Ihan niinkuin Suomessakin. Paitsi että täällä se pysyy koko ajan fyysisesti lähellä eikä reissaile kuin keittiöön minua välillä moikkaamaan, mikä on kyllä ihanaa! Ja minä siis enimmäkseen kokkaanpyykkäänsiivoan ja käyn välillä lenkillä.

Mutta se kaupassakäynti siis. Tärkeintä on mennä ruokaostoksille Carrefouriin, koska sieltä saa Star Wars -keräilykortteja ja -pisteitä ja ruokatarpeet on sijoiteltu jotensakin loogisesti niin, ettei kaupassa tuhraannu aivan tolkuttoman kauan aikaan. Kaurahiutaleita sieltä ei kyllä saa, niitä joutuu hakemaan Alcamposta, Mercadonasta tai Supercorista en ole vielä etsinyt. Ehkä voisin toivoa niitä valikoimaan. Muistan kyllä, että copos de avena tarkoittaa kaurahiutaleita. Espanjalainen Lidl oli pettymys. Sielläkään ei myyty kaurahiutaleita eikä edes oikeanlaisia tiskiharjoja. En ymmärrä, mikä vimma on hoitaa käsitiskit sienellä, kyllä tiskiharja on parempi työväline siihen hommaan. Tiskiharja löytyi ihme kyllä yhdestä ”kiinakaupasta”. Kiinakauppoja on Espanjassa tuhkatiheässä. Ne ovat kiinalaisten pitämiä ja niissä myydän kaikenlaista kodin romppelia, vaatteista kenkähyllyihin. Hinnat eivät päätä huimaa, eikä kyllä useimmiten laatukaan.

Arki on eri - aamiainen ei!

Ja vielä yksi arkinen juttu, auto. Tämä nykyinen kotimme on sen verran kaukana koulusta ja kaupasta ja Torreviejan alue muutenkin aika laajalle levinnyt, että auto on meille tarpeellinen. Busseja täällä kulkee, mutta harvakseltaan. Koska Mies ei suostunut ajamaan tänne omalla autolla, vuokrasimme sellaisen. Auto kannattaa varata netistä ja Alicanten lentokentän vuokraamoissa hinnat ovat edullisempia kuin muualla. Uskokaa vaan, Mies kulutti hyvinkin kaksi päivää selvittäessään asiaa. Hertz, Avis ja muut alan mahtimerkit toimivat hyvin, mutta paremman diilin saa pienemmistä vuokraamoista. Ford Fiestamme on vuokrattu kuukaudeksi Dickmannsilta ja maksoi aika paljon vähemmän kuin noiden nimekkäämpien kilpailijoittensa vaihtoehdot.

Näin se arki siis rullaa, kun ajellaan kodin, koulun ja kaupan väliä. Välillä pulahdetaan uimaan ja illalla istutaan pihalla kuuntelemassa kaskaiden siritystä. Joskus saatetaan ottaa lasillinen Cavaa ja istua vähän pidempään.