Metsäsuomalaisia

Metsän menninkäiset

Niin kuin olette ehkä huomanneet, minulla on aikaa pohdiskella täällä joutessani kaikenlaisia asioita. Johtopäätökset eivät välttämättä ole kovinkaan mullistavia, tuskinpa aina edes lähellä totuutta, mutta omasta mielestäni minusta on kyllä kehkeytynyt ihan pätevä kyökkifilosofi. Olen esimerkiksi ymmärtänyt, että suomalaisilla ja metsällä tuntuu ihan oikeasti olevan intiimisuhde keskenään. Suomalainen tarvitsee metsää eikä metsä lähde suomalaisesta, vaikka suomalainen sieltä pusikostaan vaeltaisikin aukeampaan maastoon. Voin tässä esittää oman, peräti koko suomalaisen identiteetin ja kulttuurin rakentumiseen liittyvän teoriani. Se on tietenkin totta, vedenpitävä ja täysin aukoton, todistan sen teille nyt.

Mietiskelin, miksi espanjalaiset taitavat loppujen lopuksi olla mielenlaadultaan aika erilaisia kuin suomalaiset. Molempien maiden historiassa on nimittäin tapahtunut sellaisia asioita, joiden olisi voinut luulla muokkaavan kansakuntiamme vähän enemmän samaan suuntaan. On ollut kaikenlaista häslinkiä siinä, kuka täällä saa pitää jöötä ja kenen luvalla. Espanjalaisetkin ovat aika itsepäisiä eivätkä juurikaan perusta siitä, miten muiden mielestä asiat pitää hoitaa vaan tekevät niin kuin tykkäävät. Suomalaiset ovat periaatteessa vähän samanlaisia. Mutta espanjalaiset huutavat ja mesovat ja tekevät kaikkensa saadakseen tilaa itselleen ja egolleen. Meikäläiset taas jupisevat hiljaa itsekseen ja tekevät kuitenkin oman mielensä mukaan. Espanjalaisilla on kova tarve saada itsensä huomatuksi, suomalaiset taas mieluummin puuhastelevat rauhassa omiaan.

Syy tähän löytyy tietysti metsästä. Ei missään nimessä pidä luulla, että suomalainen ego olisi jotenkin mitättömämpi tai pienempi kuin espanjalainen. Päinvastoin, se on niin hillittömän suuri, että se tarvitsee tilaa hehtaaritolkulla. Ja mielellään sellaista tilaa, ettei siellä ole vaaraa törmätä muihin egoihin. Suomessa ei machoilla, tunkeilijaa yksinkertaisesti tuikataan puukolla. Pelkkä peltoaukea tai pusikkoinen vuorenrinne ei riitä, täytyy olla isoja puita. Miksi luulette, että meitä suomalaisia on niin vähän? Niin, siksi juuri, että meidän kaikkien egoille on tarpeeksi tilaa. Väestö on tosin fyysisesti painottunut tietyille alueille, mutta se käymätön korpimaa, jota kuitenkin riittää laskennallisesti henkeä kohti kai satoja hehtaareja, onkin egojemme reservaattia. Siellä ne haahuilevat soilla ja ikimetsissä kukin omalla reviirillään ja rakentavat mielenmaisemaamme ihan riippumatta siitä, miten urbanisoituneita maailmankansalaisia olemme. (Enkä nyt todellakaan tarkoita itseäni, minä olen ehta maalainen ja kaukana kosmopoliitista.)

Jokainen Suomessa asuva suomalainen kuitenkin tiedostaa koko ajan jollakin tasolla metsän olemassa olon ja tietää, kuinka metsässä ollaan. Vaikka asuisi keskellä Helsinkiä eikä olisi koskaan poistunut kotikulmiltaan, niin suomalainen tietää, että metsässä kasvaa mustikoita eikä sinne voi mennä pikkukengissä, jollei halua pilata niitä. Toiset pärjäävät käymättä metsässä juuri koskaan, toiset eivät päivääkään. Itse olen alkanut tiedostaa sen, että täältä metsä puuttuu. Kun lentokone lähestyy Helsinki-Vantaata ei ilmasta näe juuri muuta kuin metsää. Eräs ulkomaalainen tuttu luuli ensi kertaa Suomeen tullessaan, että Helsinki on niin valtavan suuri ja tiheästi rakennettu kaupunki, että lentokenttä oli täytynyt sijoittaa sadan kilometrin päähän kaupungista. Ei nähnyt Helsinkiä metsältä. Kun lentokone lähestyy Malagaa ei näy mitään muuta kuin ruskeanpunaisia vuoria ja sitten meren ranta, joka on täynnä taloja. Tumman vihreät laikut ovat oliivipuita, jotka eivät ole juuri pajupuskaa kummempia kooltaan. Täältä on todella vaikeaa löytää metsää, ainakaan sellaista, mitä minä siltä odotan. Ahdistaa, kun tiedän ettei lähistöllä ole paikkaa, jonne voi mennä istumaan piiloon muilta ihmisiltä ja kuuntelemaan, kun ei kuulu mitään. Ei voi olla itsekseen oman itsensä kanssa, kun aina on joku muu maisemassa.

Metsä imee ihmisestä sen tarpeen, että on pakko tulla nähdyksi ja kuulluksi. Ei tarvitse tuhlata energiaa tilan raivaamiseen itselleen vaan voi rauhassa toteuttaa itseään ja olla piittaamatta siitä, mitä mieltä muut ovat. Voivat olla omassa rauhassaan sitä mieltä, mitä itse haluavat. Metsä rauhoittaa. Oikeastaan ymmärsin tämän, niin kuin monta muutakin asiaa, kun katselin lapsiani. Varsinkin Lokinpoikanen on täällä ollessaan alkanut pitää kovasti meteliä itsestään. On pakko koko ajan pitää ääntä tai esittää temppuja, että tulee varmasti huomatuksi. Ja kaikki, jotka ovat hänet tunteneet pienestä, muistavat varmaan sen omiin leikkeihinsä uppoutuneen pienen pojan, joka puhuikin kuiskaamalla. Täällä se sama tyyppi nyt karjuu, mesoo ja pullistelee kuin alkuasukas ainakin.

Mutta kun jokin aika sitten löysimme pienen palasen melkein oikeaa metsää, ihan kävelyetäisyydeltä, tajusin miten asia on. Suomessa heti entisen kotimme pihan reunasta alkoi kapea, mutta ihan oikea kaistale kuusimetsää, jossa Lokinpoikanen kavereineen rakensi majaa ja touhusi ties mitä tuntikausia joka päivä. Täällä eivät lapset leiki yksin ulkona. Ne leikkivät puistoissa vanhempien vahtiessa koko ajan vierellä. Leikkikentät on päällystetty joustavalla matolla, kiipeily on sallittu ainoastaan kiipeilytelineissä, nurmikolla ei saa kävellä eikä ojan varsiin ja pusikoihin tulisi kenellekään edes mieleen mennä leikkimään. Sellainen rajoittaa paitsi mielikuvitusta myös suomalaisen egon temmellyskenttää. Ahtaissa leikkipaikoissa joutuu siis opettelemaan siihen, että pitää puolensa ja tekee itsestään numeron, jos haluaa laskea liukumäkeä ainakin yhtä monta kertaa kuin muutkin. Tosin siellä oppii myös ottamaan toiset huomioon, joten en tässä yritä asettaa kulttuureja paremmuusjärjestykseen, puolensa ja puolensa on kaikella, metsällä ja metsättömyydelläkin.

Joka tapauksessa, kun siis löysimme pienen palan melkein oikeaa metsää ja teimme sinne retken, molemmat lapset seisahtuivat heti puiden alle päästyämme ja huokaisivat: ”Tää näyttää ihan suomalaiselta metsältä...” Sen jälkeen ei tarvinnut keksiä virikkeitä. Lapset juoksivat polkuja pitkin, kiipesivät puihin ja kiville, keräsivät kiviä, käpyjä ja tikkuja, miettivät majan paikkaa ja uittivat kaarna- ja lehtiveneitä purossa. Olivat kuin kotonaan. Äänen taso vaimeni, sinne tänne säntäily ja turha mekastus loppui kuin seinään ja metsänhaltioiden ylläpitämä seesteisyys ja rauha laskeutui meidän metsäsuomalaisiin sydämiimme. Olen hyvin kiitollinen siitä, että tulevankin kotimme takapihan reunalta alkaa metsä. Ihan oikea, suomalainen Metsä.