Sol y Sombra

Sol y Sombra on espanjaa ja tarkoittaa kirjaimellisesti (auringon) valoa ja varjoa, mutta se tarkoittaa myös jotakin muuta. Käsite juontaa juurensa kuulemma härkätaistelusta, corridassa istumapaikat on jaettu eri hintaluokkiin sen mukaan ovatko ne sol, sombra vai sol y sombra. Varjossa olevat ovat kalleimpia, auringossa taas halvimpia ja sol y sombra siltä väliltä. Sol y sombra on myös alunperin madridilaisen brandypaukun nimi, mutta se tarkoittaa vieläkin jotain muuta. Se tarkoittaa sitä, että kaikilla asioilla on valoisa ja kaunis puolensa, mutta myös tumma ja synkkä. Ihan niin kuin Espanjalla ja sapattivapaalla ja asioilla yleensäkin. Paikallinen vastine yinille ja yangille.

Kun lähdimme puoleksi vuodeksi tänne, olimme tietenkin varautuneet siihen, että jossain vaiheessa tulee hankaluuksia, varjoa auringon alla. Voi tulla sairastumisia, kieliongelmia, väärinkäsityksiä kulttuurin takia tai koti-ikävää nyt ainakin. Vastoinkäymisiä varten otimme järeän matkavakuutuksen, joka toisi meidät kotiin vaikka millaisen mullistuksen keskeltä ja vaikka mustassa säkissä, jos niin olisi tarkoitettu. Mutta ihan kaikkeen emme osanneet varautua. Sinänsä hölmö juttu, Suomessahan on arkipäivää, että peruskoulut ovat homeessa, mutta luulimme, ettei täällä voisi olla niin. Erehdyimme.

Tämä blogi ei ehkä ole oikea paikka alkaa ruotimaan asiaa perinpohjaisesti eikä minulla edes ole tarpeeksi tietoa, että voisin niin tehdä. Mutta uskokaa, kun sanon: Asia on hyyyyyvin monimutkainen. Suomalainen koulu on ollut vaitonainen homeasian suhteen. Sen verran kuitenkin tiedän, että koulurakennus on ollut homeessa jo ainakin viime syksynä, huolimatta siihen juuri tehdystä mittavasta remontista. Koulun tiloista on siis todistettavasti löydetty mm. sädesientä. Näin meille vanhemmille viime keskiviikkona kerrottiin. Olisi kuulemma pitänyt kertoa aikaisemmin, mutta kun kukaan ei muistanut. Joitakin korjauksia sentään ollaan pitkin syksyä tehty, vaihdettu lattiamateriaaleja ja sen sellaista. (Vaikkei pelkkä lattian vaihtaminen kyllä taida sitä sädesientä poistaa?)

Koulun homeongelman mukana meille on näyttäytynyt myös suomalainen sol y sombra. Monissa tiedotusvälineissä luodaan kuvaa iloisesta, tiiviistä Fuengirolan suomalaisyhteisöstä, joka golffaa, käy omaa kouluaan ja istuu terassilla hyväntuulisesti nauraen ja elämästä nauttien. Mutta nyt olemme täällä nähneet rumia vilahduksia suomalaisesta sombrasta, ahneudesta, kateudesta, mustamaalaamisesta ja toisten vähättelystä ja välinpitämättömyydestä. En ole jaksanut tarkemmin perehtyä näiden kuppikuntien syntyyn ja historiaan, olemme onneksi ymmärtäneet pysyä kummastakin erossa. Harmittaa vain, että Aurinkorannikon suomalainen koulu tuntuu liittyvän tiukasti niiden väliseen taisteluun. Oman arvaukseni mukaan kumpikaan toisiaan syyttelevä osapuoli ei ole yksin syyllinen, mutta tuskinpa ne koskaan asiasta sopuunkaan pääsevät, riidat ovat jatkuneet kaiketi jo parikymmentä vuotta.

Meille tilanne on ollut todella hämmentävä. Täällä liikkuu uskomaton määrä huhuja siitä kuinka homeessa koulu on, arviot ovat luokkaa keskivaikea, mutta korjattavissa – katastrofaalinen. Oikeaa tietoa on jaettu erittäin niukasti, enemmän on keskitytty juuri tuohon äsken mainitsemaani aataminaikuiseen riitaan siitä, kuka on kenenkin taskulla ja millä luvalla ja kuka ensiksi puhui paskaa toisesta. Meitä taas nuo asiat eivät voisi vähempää kiinnostaa. Haluaisimme vain takeet siitä, ettei lapsemme terveys vaarannu koulun käynnin takia. Sellaisia takeita ei kukaan ole voinut antaa, joten päädyimme ottamaan neiti Ekaluokkalaisen kotiopetukseen siksi vajaaksi kahdeksi kuukaudeksi, jotka täällä vielä aiomme viettää.

Minua harmittaa ja surettaa lapsen puolesta. Olkoon vaan homeessa koko koulu, mutta lapset siellä tuntuvat viihtyvän. Miksi pitää pilata hyvä asia aikuisten ahneuden tähden? Sydämeni särkyy, kun pelkään kuinka 7-vuotias voikaan kaivata tutuksi tulleita kavereita. Tiedän kyllä, että parin kuukauden päästä ikävä olisi tullut kuitenkin. Mutta on epäreilua, että se tulee tällä tavalla. En silti ole valmis riskeeraamaan oman lapseni terveyttä ja ehkä koko tulevaisuutta ja antaa hänen jatkaa koulussa, koska ”eihän pari kuukautta homealtistusta nyt vielä mitään aiheuta”. On riittävän huono juttu, että tyttö jo nyt kotiin tullessaan valittaa silmien kutinaa eikä saa ääntään kuuluville.

Tunnen myös tulleeni huijatuksi. Meidänhän piti tulla tänne nauttimaan elämästä ja irtautumaan stressistä. Mahdollisten ongelmien piti olla sellaisia, jotka korvaa vakuutus tai ne voidaan ratkaista. Mutta ei minusta ainakaan ole yhden homeisen koulun ja vielä homeisemman suomalaisyhteisön ongelmia ratkomaan. Asianosaisia se ei taida edes kiinnostaa.

Täytyy kai silti koota itsensä ja yrittää löytää oma sisäinen opettajansa. Onneksi oppilaani on erittäin viisas ja hoksaavainen nuori neiti, joka lupasi auttaa äitiä, jos en meinaa ymmärtää jotakin asiaa. Onneksi on myös hyviä ystäviä, jotka kannustavat ja auttavat näkemään asian mukanaan tuomat mahdollisuudet ja hyvät puolet. Onhan meillä nyt tietenkin vielä enemmän aikaa toteuttaa omia ”opintomatkojamme”, kun ei tarvitse noudattaa lukujärjestystä. Melkein myös luulen, että itse olen se, joka tässä seuraavan kahden kuukauden aikana eniten oppii!

Metsäsuomalaisia

Metsän menninkäiset

Niin kuin olette ehkä huomanneet, minulla on aikaa pohdiskella täällä joutessani kaikenlaisia asioita. Johtopäätökset eivät välttämättä ole kovinkaan mullistavia, tuskinpa aina edes lähellä totuutta, mutta omasta mielestäni minusta on kyllä kehkeytynyt ihan pätevä kyökkifilosofi. Olen esimerkiksi ymmärtänyt, että suomalaisilla ja metsällä tuntuu ihan oikeasti olevan intiimisuhde keskenään. Suomalainen tarvitsee metsää eikä metsä lähde suomalaisesta, vaikka suomalainen sieltä pusikostaan vaeltaisikin aukeampaan maastoon. Voin tässä esittää oman, peräti koko suomalaisen identiteetin ja kulttuurin rakentumiseen liittyvän teoriani. Se on tietenkin totta, vedenpitävä ja täysin aukoton, todistan sen teille nyt.

Mietiskelin, miksi espanjalaiset taitavat loppujen lopuksi olla mielenlaadultaan aika erilaisia kuin suomalaiset. Molempien maiden historiassa on nimittäin tapahtunut sellaisia asioita, joiden olisi voinut luulla muokkaavan kansakuntiamme vähän enemmän samaan suuntaan. On ollut kaikenlaista häslinkiä siinä, kuka täällä saa pitää jöötä ja kenen luvalla. Espanjalaisetkin ovat aika itsepäisiä eivätkä juurikaan perusta siitä, miten muiden mielestä asiat pitää hoitaa vaan tekevät niin kuin tykkäävät. Suomalaiset ovat periaatteessa vähän samanlaisia. Mutta espanjalaiset huutavat ja mesovat ja tekevät kaikkensa saadakseen tilaa itselleen ja egolleen. Meikäläiset taas jupisevat hiljaa itsekseen ja tekevät kuitenkin oman mielensä mukaan. Espanjalaisilla on kova tarve saada itsensä huomatuksi, suomalaiset taas mieluummin puuhastelevat rauhassa omiaan.

Syy tähän löytyy tietysti metsästä. Ei missään nimessä pidä luulla, että suomalainen ego olisi jotenkin mitättömämpi tai pienempi kuin espanjalainen. Päinvastoin, se on niin hillittömän suuri, että se tarvitsee tilaa hehtaaritolkulla. Ja mielellään sellaista tilaa, ettei siellä ole vaaraa törmätä muihin egoihin. Suomessa ei machoilla, tunkeilijaa yksinkertaisesti tuikataan puukolla. Pelkkä peltoaukea tai pusikkoinen vuorenrinne ei riitä, täytyy olla isoja puita. Miksi luulette, että meitä suomalaisia on niin vähän? Niin, siksi juuri, että meidän kaikkien egoille on tarpeeksi tilaa. Väestö on tosin fyysisesti painottunut tietyille alueille, mutta se käymätön korpimaa, jota kuitenkin riittää laskennallisesti henkeä kohti kai satoja hehtaareja, onkin egojemme reservaattia. Siellä ne haahuilevat soilla ja ikimetsissä kukin omalla reviirillään ja rakentavat mielenmaisemaamme ihan riippumatta siitä, miten urbanisoituneita maailmankansalaisia olemme. (Enkä nyt todellakaan tarkoita itseäni, minä olen ehta maalainen ja kaukana kosmopoliitista.)

Jokainen Suomessa asuva suomalainen kuitenkin tiedostaa koko ajan jollakin tasolla metsän olemassa olon ja tietää, kuinka metsässä ollaan. Vaikka asuisi keskellä Helsinkiä eikä olisi koskaan poistunut kotikulmiltaan, niin suomalainen tietää, että metsässä kasvaa mustikoita eikä sinne voi mennä pikkukengissä, jollei halua pilata niitä. Toiset pärjäävät käymättä metsässä juuri koskaan, toiset eivät päivääkään. Itse olen alkanut tiedostaa sen, että täältä metsä puuttuu. Kun lentokone lähestyy Helsinki-Vantaata ei ilmasta näe juuri muuta kuin metsää. Eräs ulkomaalainen tuttu luuli ensi kertaa Suomeen tullessaan, että Helsinki on niin valtavan suuri ja tiheästi rakennettu kaupunki, että lentokenttä oli täytynyt sijoittaa sadan kilometrin päähän kaupungista. Ei nähnyt Helsinkiä metsältä. Kun lentokone lähestyy Malagaa ei näy mitään muuta kuin ruskeanpunaisia vuoria ja sitten meren ranta, joka on täynnä taloja. Tumman vihreät laikut ovat oliivipuita, jotka eivät ole juuri pajupuskaa kummempia kooltaan. Täältä on todella vaikeaa löytää metsää, ainakaan sellaista, mitä minä siltä odotan. Ahdistaa, kun tiedän ettei lähistöllä ole paikkaa, jonne voi mennä istumaan piiloon muilta ihmisiltä ja kuuntelemaan, kun ei kuulu mitään. Ei voi olla itsekseen oman itsensä kanssa, kun aina on joku muu maisemassa.

Metsä imee ihmisestä sen tarpeen, että on pakko tulla nähdyksi ja kuulluksi. Ei tarvitse tuhlata energiaa tilan raivaamiseen itselleen vaan voi rauhassa toteuttaa itseään ja olla piittaamatta siitä, mitä mieltä muut ovat. Voivat olla omassa rauhassaan sitä mieltä, mitä itse haluavat. Metsä rauhoittaa. Oikeastaan ymmärsin tämän, niin kuin monta muutakin asiaa, kun katselin lapsiani. Varsinkin Lokinpoikanen on täällä ollessaan alkanut pitää kovasti meteliä itsestään. On pakko koko ajan pitää ääntä tai esittää temppuja, että tulee varmasti huomatuksi. Ja kaikki, jotka ovat hänet tunteneet pienestä, muistavat varmaan sen omiin leikkeihinsä uppoutuneen pienen pojan, joka puhuikin kuiskaamalla. Täällä se sama tyyppi nyt karjuu, mesoo ja pullistelee kuin alkuasukas ainakin.

Mutta kun jokin aika sitten löysimme pienen palasen melkein oikeaa metsää, ihan kävelyetäisyydeltä, tajusin miten asia on. Suomessa heti entisen kotimme pihan reunasta alkoi kapea, mutta ihan oikea kaistale kuusimetsää, jossa Lokinpoikanen kavereineen rakensi majaa ja touhusi ties mitä tuntikausia joka päivä. Täällä eivät lapset leiki yksin ulkona. Ne leikkivät puistoissa vanhempien vahtiessa koko ajan vierellä. Leikkikentät on päällystetty joustavalla matolla, kiipeily on sallittu ainoastaan kiipeilytelineissä, nurmikolla ei saa kävellä eikä ojan varsiin ja pusikoihin tulisi kenellekään edes mieleen mennä leikkimään. Sellainen rajoittaa paitsi mielikuvitusta myös suomalaisen egon temmellyskenttää. Ahtaissa leikkipaikoissa joutuu siis opettelemaan siihen, että pitää puolensa ja tekee itsestään numeron, jos haluaa laskea liukumäkeä ainakin yhtä monta kertaa kuin muutkin. Tosin siellä oppii myös ottamaan toiset huomioon, joten en tässä yritä asettaa kulttuureja paremmuusjärjestykseen, puolensa ja puolensa on kaikella, metsällä ja metsättömyydelläkin.

Joka tapauksessa, kun siis löysimme pienen palan melkein oikeaa metsää ja teimme sinne retken, molemmat lapset seisahtuivat heti puiden alle päästyämme ja huokaisivat: ”Tää näyttää ihan suomalaiselta metsältä...” Sen jälkeen ei tarvinnut keksiä virikkeitä. Lapset juoksivat polkuja pitkin, kiipesivät puihin ja kiville, keräsivät kiviä, käpyjä ja tikkuja, miettivät majan paikkaa ja uittivat kaarna- ja lehtiveneitä purossa. Olivat kuin kotonaan. Äänen taso vaimeni, sinne tänne säntäily ja turha mekastus loppui kuin seinään ja metsänhaltioiden ylläpitämä seesteisyys ja rauha laskeutui meidän metsäsuomalaisiin sydämiimme. Olen hyvin kiitollinen siitä, että tulevankin kotimme takapihan reunalta alkaa metsä. Ihan oikea, suomalainen Metsä.

Kierrätystä ja jätteenkäsittelyä

Minulla on jo pitkään ollut sanaseni sanottavana paikallisesta jätteiden lajittelusta ja kierrätyksestä sekä energian säästämisestä ja muusta aiheeseen liittyvästä. Mutta en ole kehdannut, kun en ole ollut ihan varma olenko ymmärtänyt asiat oikein vai luulenko vaan. En kyllä tiedä vieläkään ihan tarkasti, miten homma on tarkoitettu toimivaksi, mutta ei tiedon puute ole ennenkään estänyt minua kertomasta mielipiteitäni asioista. Ja kuten kaikessa muussakin Espanjaan liittyvässä, myös näissä asioissa olen havainnut sekä hyviä että huonoja puolia.

Jätteiden lajittelu Espanjassa on minulle edelleen suuri mysteeri, vaikka sinänsä se vaikuttaa simppeliltä: Roska-astiat sijaitsevat kaduilla, usein maan alle upotettuina ja ne tyhjennetään joka yö. Harmaisiin astioihin laitetaan biojäte, keltaiseen envasos eli tuotteiden pakkaukset ja kääreet, suomeksi sekajäte siis, luulisin. Sinisiin kipataan paperit ja pahvit, vihreisiin lasi, myös metallille on astioita siellä täällä, mutta niissä lukee usein, etteivät ole käytössä. Mutta minä en ymmärrä mitä hyötyä on lajitella erikseen biojäte, koska se heitetään säiliöön muovipussissa. Käsittääkseni se on kaikista huonoin vaihtoehto. Eikös se ala sitten muodostaa metaania? Sitä paitsi näyttää siltä, että se harmaa basura organica -astia on täynnä sekajätettä. Heitän itsekin roskapussin sinne, koska envasos -astialle on pitempi matka. Hävettää vähän, mutta teen sen silti, koska kaikki muutkin tekevät niin... Paitsi tyhjät vesipullot kannamme keltaiseen, koska ne nyt ei ainakaan ole biojätettä. Ja paperit ja lasin kannamme kiltisti oikean värisiin roskiksiin. Suomessa kerätään paperi ja pahvi erikseen. En ymmärrä sitäkään, miksi täällä ne saa laittaa samaan astiaan. Tekeekö espanjalaiset sillä jotain muuta kuin suomalaiset?

Toiseksi hämmästelen veden käyttöä. Vesipulasta täällä ei kyllä kärsitä, vaikka taaskaan ei ole satanut yli kuuteen viikkoon. Ja totta, kasvit kuivuvat silloin. Mutta miksi ihmeessä espanjalaiset avaavat kastelulaitteet puolilta päivin tai sen jälkeen, kun on kuuminta ja aurinkoisinta? Eikös sitä vettä silloin haihdu suoraan ilmaan eikä kasveille jää paljoakaan? Myös hillitön jalkakäytävien ja laatoitusten kuuraus vesijohtovedellä vähän ihmetyttää. Eilenkin joku nainen lorotteli kaikessa rauhassa muutaman kymmenen neliön kokoista etupihan terassiaan letkulla. Kasteli seinätkin?! Ja vesi valui kadun reunaa pitkin pienenä jokena alamäkeen. Ihme touhua.

Mutta on täällä paljon hyvääkin. Esimerkiksi aurinkoenergialla toimivat parkkimittarit ja monet sähköä tarvitsevat liikenteenohjauslaitteet, niin kuin jotkut vilkkuvat varoitusmerkit ja sen sellaiset. Niissä on kaikissa pikkuiset aurinkopanelit tolpan päällä ja – hoplaa – ei tarvita sähköjohtoja. Muutenkin Espanja on edelläkävijä aurinko- ja tuulivoiman hyödyntämisessä. Uusiin taloihin on kai pakko asentaa aurinkopanelit katolle, niillä lämpiää käyttövesi. Suomessa jurnutetaan, jos joku haluaa tehdä niin ja vielä kaava-alueella! Onhan se niin ruman näköistäkin.

Kierrätys taas toimii sillä tavalla, että jos on jotain itselle tarpeetonta, mutta sellaista jota joku muu voisi tarvita, niin se tarpeeton viedään roska-astian viereen, josta sen voi dyykkaista mukaansa, jos haluaa. Jos ei kenellekään kelpaa, niin sitten roska-auto ottaa sen mukaansa. Täällä on olemassa jonkilaisia sääntöjä millaista tavaraa astioiden viereen saa milloinkin jättää, mutta en usko, että kukaan noudattaa niitä. Joka tapauksessa olen bongannut roskisten vierestä muun muassa hienoja puuovia, kirjoituspöydän, vaatteita ja astioita. Eräs tuttava oli löytänyt kassillisen kirjoja. Tänään nappasin itse mukaani tällaisen italialaisen, nahkaisen käsilaukun. Mitäs sanotte?

Paikallismurretta

Kun asuu tarpeeksi pitkään jossakin, niin paikallinen puheen parsi alkaa tarttua. Sitä alkaa pikku hiljaa käyttämään kummallisia sanoja, joita ei muualla päin Suomea ymmärretä ja puheeseen eksyy lisää tavuja tai niitä jää pois. Jotkut murteet tarttuvat helpommin kuin toiset, mutta se mikä tarttuu ja mikä ei, on varmaan yksilöllistä. Esimerkiksi omasta puheestani ei juurikaan paista savolaisuus, vaikka kasvoin suurimman osan lapsuuttani savolaismurteisiin kuuluvalla alueella. Turun ja Tampereen seudun puhetapa taas tuntuu tarttuvan, vaikka vain pikaisesti pyörähtäisi niillä kulmilla. Kuusi Turussa vietettyä vuotta opiskeluaikana harhautuvat vieläkin lievästi omiin äänenpainoihini, varsinkin jos olen tarpeeksi äimistynyt jostakin.

Fuengirola on siitä mielenkiintoinen ”murrealue”, että täällä suomen kieltä puhutaan pienellä alueella varmaankin kymmenillä eri murteilla. Varsinkin Neiti Ekaluokkalaisen puheeseen on eksynyt kaveripiiristä johtuen paljon pääkaupunkilaisuuksia. Keskisuomalaiset mää ja sää ovat lyhentyneet napakammiksi. Saapa nähdä kuinka paljon ja nopeasti puhetapa muuttuu, kun palaamme Suomeen. Vai muuttuuko se? Mukavaa on se, että kaikki kuitenkin ymmärtävät toisiaan enkä ole kuullut, että koulussakaan kenenkään murretta ihmeteltäisiin.

Erityisen mielenkiintoista on se, että myös andalusian murre tarttuu helposti, vaikkei osaisi espanjaa kuin muutaman sanan. Etukäteen oli tiedossa, että paikallinen murre eroaa niin paljon vaikkapa Pohjois-Espanjassa puhutusta, etteivät sieltä päin kotoisin olevat espanjalaisetkaan aina ymmärrä, mitä eteläisen rannikon asukit selittävät. Andalusian murre on kai vähän niin kuin espanjan raumaa, puhutaan hirveää vauhtia, puolet sanoista nielaistaan ja muutenkin jätetään tavuja ja äänteitä välistä. Kun yli kymmenen vuotta sitten opiskelin espanjaa, pidin siitä, että (hitaasti) puhuttu espanja on selkeää ja konsonantit lausutaan muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta samalla tavalla kuin suomessa, myös loppuässät. Paitsi täällä Andalusiassa ei lausuta.

Täällä voi oikeastaan jättää kaikki ässät sanomatta, varsinkin ne viimeiset. Olen itsekin alkanut ääntää sanan gracias paikalliseen tyyliin ”grathiaa”, hasta luego ääntyy ”atauego” ja buenos dias ”buenodia”. Perhe nauroi makeasti eräälle espanjalaiselle, joka etsi Los Pacosia (kaupunginosa tässä meidän vieressä) ja kysyi tietä Lo Pacoon. Sitten pikkuhiljaa tajusimme, että kyllä se varmaan tiesi, että siellä lopussa on ässiä, muttei vaan sanonut niitä. Ja kyllä, varsinkin vajavaisella kielitaidolla joutuu käyttämään paljon mielikuvitusta, että ymmärtää, mitä nämä ihmiset täällä solkkaavat. Mitähän ne mahtavat ajatella minusta, jolle murre on tarttunut ennen kielitaitoa? Luultavasti espanjalaisia asia ei hetkauta suuntaan eikä toiseen, mutta minusta se on hupaisaa. Miettikää nyt, miltä kuulostaisi huonosti suomea solkkaava ulkomaalainen, joka sanoisi vaikka mie ja sie?!

Suureksi ongelmaksi voi muodostua se, että Lokinpoikanen, joka muutenkin on laiska ässän sanoja, ilmoitti käyttävänsä jatkossa vain ”espanjalaista ässää”, koska ne kuulemma sössöttävät sen valmiiksi. Voin hyvin kuvitella neuvolan tädin ilmettä, kun hän keväällä kuulee perustelut sille, miksei parivuotiaana opittu, mutta jostain syystä vuosi sitten kadotettu, hieno suomalainen S ole talven aikana löytynyt. Vielä mielenkiintoisempaa on sillä puheterapeutilla, joka keksii tarpeeksi hyvät perustelut sille, miksi kuitenkin kannattaisi käyttää sitä suomalaista ässää. Se, että suomen kielessä S nyt vaan lausutaan niin, ei ole tarpeeksi hyvä syy. Omasta puolestani poika saa käyttää mitä ässää lystää.

Pillastunut suihku ja uskonnollista extremeä Córdobassa

Joululoman lopuksi ja loppiaista juhlistaaksemme teimme miniloman Córdobaan, reilut sata kilometriä täältä rannikolta pohjoiseen. Córdoba on Andalusian kolmanneksi suurin kaupunki Sevillan ja Málagan jälkeen, se on perustettu joskus pari tuhatta vuotta sitten ja sitä ovat hallinneet niin roomalaiset, arabit kuin kristitytkin.

Meitä veti Córdobaan Fatiman käsi, joka on paitsi muslimien käyttämä amuletti myös espanjalaisen kirjalijan, Ildefonso Falconesin, upeasti kirjoitettu historiallinen romaani 1500-luvun lopun Andalusiasta. Osa kirjan tapahtumista on sijoitettu juuri Córdobaan ja tapahtumapaikat ovat vieläkin olemassa. Pakkohan sinne oli päästä! Córdoba oli siinäkin mielessä hyvä matkakohde, että sinne pääsee junalla. Lokinpoikanen on ollut junafani koko hyvin pienen ikänsä ja matkustimmekin paikan päälle Avant-junalla, joka on kai kotoisen Pendolinomme vastine, vaikkakin tämä kulki ihan aikataulussaan. Ja takaisin tulimme AVE-suurnopeusjunalla, ihka oikealla luotijunalla siis, joka ampaisi reilun sadanviidenkymmenen kilometrin matkan alle kolmessa vartissa.

Suurnopeus-ankka

Espanjalainen Renfe, jonka virkaa Suomessa toimittaa VR, ansaitsee nyt kyllä tässä kohdassa maininnan helppokäyttöisyydestään ja täsmällisyydestään. Olemme kulkeneet Málagan, varsinkin lentokentän, ja Fuengirolan väliä paikallisjunalla (Cercanias) usein ja nyt jatkoimme siis matkaa Málagasta Córdobaan. Sekä paikallis- että pitkänmatkan junilla on helppo liikkua, ne ovat uusia ja siistejä, nopeita ja aikataulussaan. Paikallisjunat ja muut hitaammat junat ovat edullisiakin, ja myös kalliimpiin Avant- ja AVE-juniin saa kohtuuhintaisia lippuja, jos ei halua mennä juuri sillä, millä kaikki muutkin. Lippuja voi ostaa palvelutiskeiltä, asemien automaateista tai netistä. Asemilla on hyvät palvelut eikä pitkämatkalaisen ole oikein mahdollista eksyä väärään junaan, lipun tarkastus kun on jo ennen lähtölaiturille siirtymistä.

Córdobassa luotimme suomalaiseen teknologiaan ja suunnistimme asemalta vanhassa kaupungissa sijainneeseen hotelliimme puhelimen navigointiohjelman avulla. Emme luottaneet turhaan, sillä reilun kilometrin kävelymatkalle mahtui kymmeniä kiemuraisia ja kapeita kujia, käännöksiä ja mutkia satoja vuosia vanhassa sokkelossa. Korjaan joskus syksyllä jakamaani viisautta sen verran, että käteisen ja kartan sijasta ottakaa Espanjassa reissatessanne mukaan käteistä ja (toimiva) GPS.

Hotelli oli ihana, ikivanhassa kivitalossa keskellä vanhaa kaupupunkia melkein La Mezquitan kyljessä. Olimme lahjoneet itseämme ripauksella luksusta ja varanneet tavallisen perhehuoneen sijasta sviitin, jossa oli oma huone lapsille, lämmitys ja hierova suihku, jota en sitten ihan osannutkaan käyttää. Ensimmäinen yritys peseytyä oli hämmentävä: kun luulin laittaneeni suihkun päälle sieltä tulikin veden sijasta musiikkia. Pian kuitenkin hoksasin, että radio, valot ja ilmastointi säädetään yhdestä panelista ja suihkun vesiaiheiset toiminnot toisista vipstaakkeleista. Tai ainakin melkein pääsin hommasta kärryille. Kun nimittäin tyrkkäsin Lokinpoikasen iltapesulle suihkukaappiin ja ajattelin huolehtivaisen äidin tavoin varmistaa, että suihkuvesi olisi sopivan lämpöistä, meni jotain suihkun ohjelmoinnissa pieleen ja normaalisuihkun sijasta sainkin vesihierontaa vaaterissa suihkukaapin seinästä. Sinänsä mukavaa, mutta kun itsellä oli siinä vaiheessa vielä farkut jalassa ja paita päällä.

Córdoba on upea vanha kaupunki ja siellä kannattaa ehdottomasti käydä sekä lasten kanssa että ihan aikuisporukalla. Pelkässä vanhassa kaupungissa on näkemistä moneksi päiväksi. Me valitsimme parin päivän lomallemme käynnin La Mezquitassa ja isossa leikkipuistossa - Lasten kaupungissa eli La ciudad de los niñosissa - sekä osallistumisen espanjalaisen loppiaisperinteen mukaiseen Kolmen kuninkaan kulkueeseen, Cabalgata de Reyes Magos, joita järjestetään jokaisessa kaupungissa.

Kolme Kuningasta La Mezquitassa

Loppiaisaattona Itämaan tietäjät (Kolme kuningasta) tulevat jakamaan lahjoja kilteille lapsille. Tuhmille annetaan hiiliä. Tietäjät saapuvat isossa kulkueessa kaupungin halki ja heittelevät apulaisineen kadun varteen kokoontuneille lapsille ja vähän isommillekin karamelleja ja pieniä lahjoja. Illalla lapset laittavat ulko-oven taakse tai parvekkeelle keksejä ja maitoa tietäjien kameleita varten ja ainakin täällä päin olohuoneeseen kuulemma kengät, joihin tietäjät käyvät yöllä laittamassa joululahjat. Córdoban kulkue oli aika iso ja näyttävä. Lokinpoikanen ja Neiti Ekaluokkalainen saivat kerättyä osansa kolmestakymmenestä tonnista karkkeja, joita kadun varteen kylvettiin. Herkkuja ei olisi tarvinnut vaivautua edes keräämään, sillä molempien lasten hupuistakin löytyi namuja, kun illalla riisuttiin hotellilla takkeja. Vaikka olimme juuri loppiaisena poissa kotoa, lapset jättivät ennen lähtöä varmuuden vuoksi kengät olohuoneeseen ja keksit parvekkeelle reissun ajaksi. Ja kotiin tultua molempien kenkien vieressä oli kuin olikin paketti, mutta myös pussillinen hiiliä... Skarpimmin tämä vuosi! Keksitkin olivat kameleille maistuneet, koska parvekkeella oli vain murut jäljellä.

Espanjalaiseen loppiaisperinteeseen kuuluu myös Roscón de Reyes, loppiaisrinkeli. Ostimme sellaisen matkamuistoksi Córdobasta, vaikka se nyt onkin kohta todella jo muisto vain. Kyseessä on mm. sokeroiduilla hedelmillä, manteleilla ja sokerilla koristeltu, usein kermalla täytetty pullakranssi. Sen sisään piilotetaan yllätyksiä. Monissa on kuulemma nukke, joka esittää Jeesus-vauvaa ja sen löytäjälle on luvassa onnea koko vuodeksi. Meidän roscónessa oli papu, jonka löytäjä  joutuu hommaamaan seuraavan loppiaisen roscónen sekä koiraa esittävä hahmo, jonka löytäjälle on myös luvassa onnea. Itse olen näköjään onnekas koko vuoden. Mies taas saa opetella leipomaan pullaa!

Mutta palataanpa Córdobaan. Lasten kaupunki oli mukava kokemus. Ei mitään huvipuisto-mekastusmeininkiä vaan hauskoja ja jännittäviä kiipeilypaikkoja, roikkuvia puumajoja, jättisoittimia ja lotrausleikkipaikkoja kauniissa, suuressa puistossa. Siellä kannattaa ehdottomasti poiketa juoksuttamassa jälkikasvusta liika puhti pois, varsinkin jos jaossa on ollut kolmekymmentä tonnia sokeria.

La Mezquita

La Mezquita taas on Córdoban ehkä tunnetuin nähtävyys. Upea katedraali, joka on rakennettu maailman kolmanneksi suurimman moskeijan sisään, joka on rakennettu visigoottien aikaisen kirkon paikalle, jossa on aikoinaan sijainnut pakanatemppeli. Paikka on uskomattoman sanoin kuvaamaton. Voisin laittaa siitä kymmeniä valokuvia nähtäväksi ja vaikka osaisin kuvatakin, niin kuvat jäisivät valjuiksi ja mitäänsanomattomiksi oikean La Mezquitan rinnalla. Tunnelma paikassa on ikiaikainen ja harras, vaikka paikalla pyörii laumoittain turisteja salamavaloineen ja jossain päin valtavaa rakennusta tehdään koko ajan jotain pientä remppaa. Jos maailmassa on paikkoja, jossa Jumalan läsnäolon voi tuntea, niin yksi niistä on varmasti tämä kyseinen paikka. Ja vaikka katolinen kirkko typerästi kieltää islaminuskoisia rukoilemasta Mezquitassa, tulee paikassa, jossa on palvottu Jumalaa vaikka millä nimellä mieleen, että ehkä kuitenkin on olemassa yksi, yhteinen Jumala, jota me ihmiset vain palvelemme kuka milläkin nimellä ja tavalla.

Córdoban matka, ja loppainen, oli siis oikein onnistunut. Jopa vaativa jälkikasvumme ilmoitti, että voisimme mennä sinne uudestaankin. Myös La Mezquitaan. Nopeasti sujahtaneella kotimatkalla ehdin vielä miettiä, että oliivipuu ei ole missään tapauksessa uhanalainen kasvi. Radan varressa ei nimittäin paljon muuta näkynytkään. Jos jossain ei kasvanut oliivipuita, niin sitten appelsiinipuita. Tai jos ei kumpiakaan niistä, niin sitten hehtaarikaupalla aurinkopaneleita. Oli hauskaa nähdä, mitä on vuorten takana ja miten hauskaa olikaan tulla kotiin, kun lämmintä oli kaksikymmentäviisi astetta, Córdobassa oli aamulla vain kuusi.

Kodinrakennusvietti heräilee uuteen vuoteen

Sympaattinen kalenterilöytömme

Vuosi on vaihtunut uuteen, toivottavasti ainakin yhtä hyvään ellei jopa parempaan kuin edellinen viinirypäleitä nieleskellessä. Espanjalaiset varmistavat onnen tulevalle vuodelle syömällä kaksitoista viinirypälettä, kun vuosi vaihtuu, yhden joka kellon lyömällä. En ole ihan varma, miten meidän käy, koska ensinnäkin Lokinpoikanen kuukahti väsymyksestä jo kymmeneltä eikä antanut joka puolelta kuuluvan paukkeen ja räjähtelyn häiritä uniaan eikä siis osallistunut rypäleiden syöntiin ollenkaan. Me muut valvoimme sinnikkäästi ja seurasimme televisiosta kuinka vuosi vaihtui ensin Suomessa ja sitten tuntia myöhemmin täällä Espanjassa. Mutta aloimme popsia rypäleitä vahingossa jo ennen kuin kello alkoi lyödä. Siihen tuli joku typerä lähtölaskenta ensin ja kieli- ja kulttuuriongelmista johtuen otimme siis varaslähdön. Joka tapauksessa ehdimme nielaista viimeisen viinirypäleen ennen viimeistä kellon lyöntiä, joten saa nähdä mitä tästä nyt sitten seuraa.

Uuden vuoden myötä ajatukset suuntautuvat tulevaan, Suomeen paluuseen ja uuteen kotiin, joka meitä siellä toivottavasti odottaa. Kotia suunnitellessa tulee väkisinkin mietittyä, mitä sellaista täällä on, jonka haluamme ja voimme viedä mukanamme, joko ihan sellaisenaan tai olosuhteisiin soveltaen. Huonekaluja emme sentään ryhdy täältä asti raahaamaan, mutta ideoita ja pieniä sisustusjuttuja varmasti. Jos yleistää ja oikoo roimasti, täällä käytetään paljon enemmän värejä ja bling-blingiä kuin Suomessa ja osa siitä koristeellisuudesta sopisi varmasti meidänkin kotiimme, vaikka olenkin aina ollut enemmän pohjoismaalainen sisustaja.

Neiti Ekaluokkalainen esimerkiksi on ihastunut, enkä yhtään ihmettele miksi, andalusialaiseen värimaailmaan ja aikoo tapetoida tai maalata oman huoneensa seinät auringonkeltaisiksi ja hankkia oranssit verhot, että aurinko paistaisi aina Suomessakin. Täkäläisessä kodissamme onkin käsittääkseni melko tyypillinen andalusialainen sisustus, vaikkakin sitä on viety vähän modernimpaan ja hillitympään suuntaan. Seinät ovat joko sitä auringonkeltaista, vaaleaa oranssia tai persikan sävyjä. Huonekalut ovat tummaa puuta ja koukeroista takorautaa. Kaakeleita on käytetty paljon, kylpyhuoneiden lisäksi koko keittiö on laatoitettu, seiniä myöten.

Talojen julkisivuja Los Pacosista

Espanjalaiset ovat ilmeisesti hulluina laatoittamiseen, lattioiden ja sisäseinien lisäksi laatoitetaan ja kivetään talojen ympärysmuureja, ulkoseiniä ja joka ikinen pihalla oleva maapläntti, jolla ei kasva jotain istutettua. Mahdollisesti vaikutteita on saatu arabien mosaiikeista, hallitsivathan maurit näitä seutuja melkein koko keskiajan. Muutenkin täkäläisessä rakennustyylissä on edelleen selvästi jotakin minareettitorneja muistuttavaa, vaikka seutu on umpikatolilaista. Kaakeleista ja lattialaatoista sain itse innoituksen, että mehän voisimme tehdä välimerellisen terassin lasitetulle parvekkeelle. Missäänhän ei sanota, että Suomessa pitää parvekkeella olla joko paljas betonilattia tai sitten kyllästetystä puusta tehty laudoitus. Jos laatoittaisi koko parvekkeen terrakotan värisillä laatoilla, pakkasen kestävillä, ja laittaisi isoihin ruukkuihin kasvamaan rosmariinia, puksipuita ja sypressejä... Marmorilattiat sen sijaan jätämme suosiolla tänne ja otamme Suomen kotiimme mieluummin puiset, lattialämmityksellä kiitos! Mutta markkinoilta voisi ostaa tuliaisiksi sellaisia pieniä, keraamisia kirjainlaattoja, joista voi taiteilla talon nimen ja numeron vaikka oven yläpuolelle. Onneksi meidän sukunimessä ei ole ääkkösiä, joten valikoimaa pitäisi olla.

En ole kauheasti perehtynyt paikalliseen rakennuslupakäytäntöön, mitä nyt lehdistä sen verran huomannut, että rahanpesua, lahjontaa ja byrokratiaa siihen tuntuu liittyvän. Mutta ilmeisesti, jos ja kun rakennusluvan on saanut, niin täällä voi toteuttaa itseään lähinnä olosuhteiden eikä niinkään rakennustapamääräysten mukaan. Suomessa kaava-alueilla määrätään jokaisen korttelin talojen värityksestä, kattojen kaltevuudesta ja rakennuksen sijainnista melko tarkkaan. Täällä voi mieleisensä talon pystyttää siihen kohtaan rinnettä, mihin se mahtuu ja missä se pysyy vyörymättä alempana olevien niskaan. Fuengirolassa naurettaisiin suomalaisten käsityksille liian jyrkästä ajotiestä; jos jostain pääsee kävellen ylös, siitä pääsee kyllä autollakin. Onneksi täällä ole koskaan lunta tai jäätä.

Fuengirolalainen suuri tasamaatontti...

Suomalaiselle omakotirakentajalle alle tuhannen neliön tontti on kauhistus, ainakin muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuville. Täällä sellaiselle maapläntille rakennettaisiin luultavasti kaksi kerrostaloa uima-allasalueineen. Omakotitaloja onkin välillä vaikea erottaa rivitaloista, koska tontit ovat usein alle 200-neliöisiä - normaalin, uudehkon, suomalaisen omakotitalon kokoisia siis. Tosin voi niitä olla vaikea erottaa kerrostaloistakin, yksi asunto voi hyvin olla vaikkapa kahdeksassa tasossa, jotenkinhan ne neliöt on saatava täkäläisiinkin taloihin. Talot sijaitsevat vieri vieressä, ja yksityisyyden takaamiseksi jokaisen ympärillä on korkea muuri ja lukittu portti. Sellaisen muurinkin tahtoisin oman kotini ympärille rakentaa, mutta en usko, että siihen saisi ikimaailmassa lupaa – ei ainakaan niihin lasinpaloihin siellä muurin päällä. Espanjalaisten muuten sanotaan olevan samanlaisia kuin talonsa, ulospäin ystävällisiä, koristeellisia ja huomiota herättäviä, mutta niiden sisään ei ole ulkopuolisella mitään mahdollisuutta nähdä.

Ryhdintappaja

Missään tapauksessa en jää kaipaamaan enkä halua tuoda mukanani liian lyhyitä ja kapeita sänkyjä, lattiakaivotonta kylpyhuonetta, pölynimuritonta elämää enkä kummallista espanjalaista sohvaa. Meilläkin on sellainen - ilmeisen suuressa suosiossa oleva, huonekaluliikkeiden tarjonnasta päätellen - sohvankuvatus. Aluksi suhtauduin siihen epäluuloisesti, sitten päätin, että se on varmasti hyvä, jos kerran kaikki espanjalaiset ovat sitä mieltä. Lopulta olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kaikki espanjalaiset ovat väärässä ja minä oikeassa, sohva on kamala. Siinä ei voi istua eikä maata, ainoastaan röhnöttää selkäranka kierossa ja maha suussa. Se kerää pölyä ja koska pölynimuria ei ole, joudun raahaamaan pehmusteet parvekkeelle piestäviksi kerran viikossa. Espanjalaiset kuulemma peittävätkin sohvansa irtopäällisillä ja vilteillä, ettei tarvitse tomuttaa koko sohvaa. Ja minä kysyn, että mitä järkeä on sitten ostaa kallis, upeasti kuvioitu sohva, jos se piilotetaan jonkun rievun alle? Meidän sohva on ihan neutraali ja tavallisen värinen, mutta kaupoissa on suomalaiseen makuun jopa päätäsärkevän riemunkirjavia ja kimaltavia sohvia. Jos sellaisen tahtoo olohuoneeseensa, niin miksi se pitää sitten peittää? Opettelisivat nyt vaan käyttämään sitä pölynimuria.

Minun ei tarvitse jäädä kaipaamaan Picassoa, koska museosta ostettu, kehystettäväksi aiottu juliste lähtee mukaan keväällä. Niin lähtee myös jouluseimi ja muutama muu espanjalainen joulukoriste. Tarkoituksena on lisäksi hankkia joitakin tauluja, seinäkelloja ja koristetyynyjä kotiinviemisiksi. Mahdollisesti Neiti Ekaluokkalaisen verhokankaatkin voisi ostaa täältä. Tavoitteena on, ettei kuitenkaan tarvita keväällä konttia, joten huomio kaikki, jotka aiotte vielä kyläillä meillä: Jättäkää matkalaukkuun tilaa...