Tavoitteita

Härkätaistelu

Me odotetaan täällä kotimatkaa. Ja joulua. Ja sitä, että pääsee jouluksi kotiin. Kotona on sauna, lattialämmitys, maailman parasta hanavettä, kodinhoitohuone ja kaappien kätköissä esiin ottamista vaille jouluverhot, joulutähti ja muut tilpehöörit. Siellä on myös monta ystävää, joita on ollut ikävä. Isoilla ja pienillä. Ja mummot ja papat. Ja liuta serkkuja. Kaiken kruunuksi siellä taitaa olla myös lunta, kun viikon päästä olemme perillä!

Pari kuukautta meni aika nopeasti. Joku kysyi minulta syksyllä, mitä tavoitteita minulla on tälle reissulle. Olin vähän häkeltynyt ja vastasin, että ei kai mitään. Myöhemmin melkein huolestuin ja aloin miettiä, pitäisikö olla. Olisiko pitänyt opiskella ahkerasti espanjaa ja parantaa kielitaitoa? Olisko pitänyt laihduttaa ne kuuluisat viisi kiloa? Olisko pitänyt opetella savenvalantaa? Keksiä mitä haluan tehdä isona? Löytää elämän tarkoitus? Jonkin ajan päästä uhkasi suorastaan panikoituminen, kun tajusin, että eihän minulla ylipäätään ole elämässä sen kummempia tavoitteita. Tai no, joitakin ihan perusjuttuja. Olla suunnilleen kelvollinen äiti, puoliso ja ihminen. Herätä arkiaamuisin seitsemältä. Laihduttaa viisi kiloa. Siinäpä ne tärkeimmät oikeastaan.

Churroja!

Lyhyen tähtäimen tavoitteita minulla on usein ja paljon. Useimmat tosin unohdan ennen kuin pääsen lähellekään niitä. Luin jokin aika sitten artikkelin erilaisista ihmistyypeistä, joista yksi oli hurahtaja. Mies diagnosoi empimättä minut sellaiseksi ja olen samaa mieltä. Siksipä suurin osa tavoitteistani on hurahtamisia. Täälläkään emme olisi, jos en olisi kuutisen vuotta sitten hurahtanut pakkomielteisesti ajatukseen, että talvi Espanjassa on hyvä tavoite. Viime vuonna hurahdin villasukkiin. Opettelin neulomaan sellaiset ja neuloin vuodessa ehkä viitisenkymmentä paria. Tänä syksynä olen hurahtanut mm. spinning-pyöräilyyn ja Ruusula-mökkimme keittiön remontointiin. Tai sen visiointiin. Mies odottaa jännittyneenä meneekö remonttihurahdus ohi ennenkuin pääsen toteuttamaan itseäni, hurahdanko johonkin muuhun vai pääsenkö kuitenkin tekemisvaiheeseen. Mies ei ole hurahtaja ollenkaan, pikemminkin päinvastoin, hyvin hidas innostumaan mistään uudesta. Se on hyvä. Vältytään pahimmilta ylilyönneiltä, kun on joku joka hillitsee hurahtanutta ja perää perusteluja. Toisaalta Mies tekee myös useimmiten asiat loppuun, jos hurahdukseni laantuu ennen aikojaan tai kärsivällisyyteni ei riitäkään kasamaan uutta puutarhapenkkiä, joka on ihanpakkosaadahetipaikallavalmiiksi.

Tulin pohdinnoissani siihen tulokseen, että taidan jättää tavoitteet jatkossakin tavoitteellisemmille ihmisille. Hyvinhän tämä syksy on mennyt ilman niitäkin. Tässä muutamia esimerkkejä, mitä kaikkea ehtii tehdä ja kokea ihan ilman tavoitteita: 

-olen kävellyt noin 500 kilometriä.

-olen syönyt noin 15 kiloa mandariineja.

-olen oppinut snorklaamaan.

-olen tutustunut uusiin ihmisiin.

-olen oppinut tunnistamaan muutamia paikallisia kasveja nimeltä.

-olen suudellut Miestä (siis omaani) noin 800 kertaa. Tai ehkä 8000.

-olen pitänyt Lokinpoikasta sylissä ja nauttinut siitä, että hän on vielä hetken oma, pieni poikani. Alla äidin hellän siiven, nukahtaa on hyvä siihen!

-olen kävellyt lämpimässä, pimeässä illassa Neiti Q:n kanssa ja pohtinut isoksi kasvamista, elämää ja sitä, miksi pojat on niin raivostuttavia.

Ihan hyvä saldo tälle syksylle.