Mä näitä polkuja tallailen, lenkkeilen, poukkoilen...

No, ei sitte!

Olen minä ennenkin lenkkeillyt Espanjassa, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa. Ei ainakaan päätöntä hortoilua metsässä, oikopolkujen raivaamista, estotonta puskapissailua eikä puolukkamättäille unohtumista. Kaikkia rakkaita lenkkikavereitani kotona alkaa jo tässä vaiheessa hymyilyttää, koska ne arvaavat, että yritän kuitenkin pysyä lenkkitavoilleni uskollisena, vaikkei se olisikaan juuri nyt järkevää. Mutta minkäs sitä ihminen luonnolleen mahtaa tai lenkkareilleen, jotka väkisin kaartavat aina sinne, missä päällyste loppuu ja pusikko alkaa.

Olen myös muistaakseni ennenkin miettinyt, miten nopeasti espanjalaiset ovat hylänneet ikiaikaiset muulipolkunsa ja tuntuvat nykyään karttelevan teitä, joita ei ole päällystetty asvaltilla tai betonilla. Käsittääkseni vielä muutama vuosikymmen sitten suuri osa espanjalaisista kylistä oli autojen saavuttamattomissa ja niihin pääsi vain vuorenrinteitä kiemurtelevia, muulien tallaamia polkuja pitkin. Nyt ne ovat unohtaneet kai ne kylätkin, poluista puhumattakaan. Paitsi että ne polut, joita ei ole unohdettu, ovat ikävä kyllä suosittuja tapoja välttää kaatopaikkamaksut, joiden täytyy olla Espanjassa käsittämättömän korkeat. Sen verran paljon törkyä on rahdattu minun lenkkipolkujeni varsille. Vaikken tykkää yhtään Suomessakaan luontoon dumpatusta sohvasta, se tuntuu kovin vähäiseltä roskaamiselta, kun katselee sitä jätteen määrää, minkä ihmiset täällä raahaavat polkuja pitkin rakentamattomalle maalle ja teiden varsille. Ihmetyttää suorastaan ihmisen viitseliäisyys, jätehuolto täällä pelaa kuitenkin minun nähdäkseni ihan moitteettomasti, roska-astiat tyhjennetään ja niiden ympärille jätetyt nyssäkätkin viedään (melkein...) joka yö pois. Mutta ilmeisesti varsinkin rakennusjäte tuntuu olevan sellaista, mistä on parasta hankkiutua eroon kippaamamalla se kätevästi vaikkapa tyhjälle naapuritontille tai puistoon.

Ei silta tää vie mihinkään...

Polkuja siis kuitenkin on ja niillä voi usein lenkkeillä, jos ei välitä roskasta. Itse asiassa puolukkamättäiden puutteessa jään monesti ihastelemaan polun varteen kasattuja kaakelinpaloja, lavuaarinpuolikkaita ja betonipylvään pätkiä. Tulevaisuuden arkelogiaa! Poluissa tuppaa kyllä olemaan pari muutakin vikaa kuin roskat. Ne loppuvat kesken. Eivät johda minnekään sen seuraavan mutkan jälkeen. Tai sitten ne loppuvat aitaan, tai kylttiin, jossa kielletään läpikulku. Jokamiehenoikeuksien keskellä kasvaneen on vaikea ymmärtää, miksei muka saisi kulkea toisen omistaman maan läpi, jos siitä kerran olisi menossa ja mukavasti pääsisi. Ehkä se liittyy jotenkin tuohon roskaamiseen? Ihan näin meidän kesken voin tunnustaa, että kyllä minä silti kuljen. Jos aidassa on reikä, siitä saa mennä. Jos kyltti on vain espanjaksi, siitä voi mennä, koska voihan olla, etten ymmärrä mitä siinä seisoo. Toisinaan, aika useinkin, jos totta puhun, polku sitten johtaa jyrkänteen reunalle tai sellaisen rytöläjäpiikkipuskan keskelle, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata samaa reittiä takaisin ja miettiä miksi ihmeessä siinä edes menee polku. Espanjalaisen pusikon läpi ei kannata yrittää, sen verran piikkistä on. Tästä syystä myös siihen puskapissaamiseen kannattaa turvautua vain äärimmäisessä hädässä.

Mandariinikumkvatti. Tai sitten ei.

Tässä meidän nurkilla on silti ihan mainiot lenkkeilymaastot. Kadut ovat rauhallisia ja leveitä, jos nyt väkisin pitää niitä pitkin mennä. Talojen välissä kulkee jonkinsortin puistoalue, jossa menee kävelytie, toki betonilla silattu, palmujen ja muiden eksoottisten puiden keskellä. Täällä taajaman reunalla kun asumme, myös ihan oikeita polkuja riittää ja joitakin pitkin jopa pääsee jonnekin! Appelsiinitarhoihin en ole ängennyt, koska ne nyt jotenkin ymmärrän yksityisalueeksi. Ja itseni tuntien kuitenkin sulloisin repun täyteen appelsiineja omin lupineni. Muutenkin olen alkanut vähän varomaan, mitä kaikkea lenkkipolun varrelta kerään ja suuhuni pistän. Sain nimittäin käsiini trooppisista kasveista kertovan kirjan ja noista villiintyneistä puskistahan osa on myrkyllisiä! Tähän mennessä parhaan löytämäni polun varrella muuten kasvaa mm. risiiniä, jättiruokoa, kirjotulikruunuja sekä pieniä sitruspuita, joiden hedelmät ovat kumkvatin kokoluokkaa, mutta mandariinin muotoisia. Golfkentillä olisi hulppeat puitteet pistää tossua toisen eteen, mutta olen saanut sen käsityksen, etteivät ne oikein tykkää, jos siellä liikkuu ilman mailaa, palloa ja kauluspaitaa. Ja minä taas en oikein tykkää mistään edellä mainituista.

Muutaman sadan metrin päästä kotiportilta pääsee via serviciolle, joka seurailee 70 km pitkää kanavaa. Siellä ei saisi kai kulkea autolla kuin huoltoliikenne, vaan Espanjassa kun ollaan, niin kulkeehan siellä. Okei, ollaan itsekin oikaistu kauppamatkalla sitä kautta. Mutta autoja on hyvin vähän ja ne väistävät kyllä lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä. Ja pyöräilijöitä, niitä riittää. Olen itsekin uskaltautunut, lasten kanssa ja yksin, hyppäämään täällä pyörän selkään, Mies ei välitä lajista. Torreviejan seutu on suhteellisen tasaista, kun vertaa sellaiseen maisemaan, mitä ainakin itse pidän Espanjalle tyypillisenä, joten talomme vuokraan kuuluvilla fillareilla ja normaalilla peruskunnolla pärjää oikein hyvin. Via serviciota pitkin on supermukavaa ajella, se kulkee appelsiinilehtojen, kauniiden asuinalueiden, kuivien peltoaukeiden ja vihreiden golfkenttien läpi. Mutta muuallekin liikenteeseen uskaltaa kyllä hyvin mennä. Espanjassa väistetään pyöräilijöitä. Vaikka niitä menisi ajoradalla neljä rinnan, niin autoilijalla on aikaa odottaa sopivaa ohituspaikkaa. Ketään ei kiilata ojaan, torvea ei huudateta eikä käsimerkkejä esitellä. Pyöräteitä on täällä jonkin verran, mutta monessa kohtaa mennään autojen seassa. Lokinpoikasen mielestä pyöräretken kohokohta on liikenneympyrä, jossa siis pyöräilijätkin ajavat – ja autot väistävät. On se minustakin hauskaa, niin hauskaa, että ekalla kerralla ajettiin parikin kierrosta ihan vaan huvin vuoksi.

Minusta paras tapa ottaa uusi paikka haltuun on kävellä, juosta tai pyöräillä. Sillä tavalla tämäkin pala Espanjaa tulee omaksi ja tutuksi kilometri kilometriltä. Sitten kun lähialueen jokainen umpikuja ja oikopolku on asettunut päässäni paikalleen, voin lähteä kotiin.

PS. Eilen käytiin Miehen kanssa aamukävelyllä rannassa. Tykkäsin. Me molemmat tykättiin. Ei lapsia, ei hikisenä poukkoilevaa vaimoa, ei pari metriä vaimon perässä laahustavaa Miestä. Me kaksi vain, käsi kädessä, katsomassa kun aurinko nousee meren ylle. <3