...on sukua kauhunsekaiselle epäuskolle enkä ainakaan minä tykkäisi siitä Facebookissa, vaikka sinne seuraavan parin viikon aikana sattuisin pääsemäänkin. En tykännyt maanantaiaamunakaan syyskuun 12. päivä klo 8.15, kun juoksutin kuopustani suoraan aamupuurolta vessaan, jonne poika polvistui ja tyhjensi koko mahalaukkunsa sisällön vajaata tuntia ennen kuin kyydin lentokentälle piti lähteä. Koko perhettä pari viikkoa sitkeästi riivannut on/off-vatsatauti oli ilmeisesti iskenyt kyntensä myös pahnanpohjimmaiseen.
Koska halpalentoyhtiöt eivät odottele myöhästelijöitä ja seuraavalle lennolle olisimme päässeet ties milloin, ei auttanut muu kuin raahata kalpea ja huonovointinen lapsi sisarensa ynnä 90 kiloa painavan matkatavarakuorman kanssa kentälle. Joillekin lentomatkailu aiheuttaa huonovointisuutta, mutta meidän onneksemme Lokinpoikanen näyttää olevan toista maata: Heti pyörien irrottua kiitotiestä poika ilmoitti parantuneensa vatsataudista täysin ja alkoi opettaa vieressä istuvalle mukavalle sedälle kuinka pelataan Angry Birdsiä ja Control Toweria. Viimeksi mainitussa leikitään lennonjohtajaa ja ohjataan koneet laskeutumaan vuorotellen risteäville kiitoradoille törmäämättä toisiinsa. Olen itse yrittänyt pelata pari erää ja todennut, että on hyvä, etten ole koskaan saanut päähäni ryhtyä lennonjohtajaksi. Onnettomuustilastoihin saattaisi ilmaantua piikkejä allekirjoittaneen työvuorojen aikana.
Lokinpoikasen uuden ystävän ja paremman voinnin ansiosta etukäteen hermoilemani matka tuntui kummallisen lyhyeltä ja helpolta, vaikkemme mahtuneetkaan koko perhe vierekkäin istumaan. Tietysti se saattoi olla onneksikin, kun taisteluparin toinen osapuoli istui äidin ja toinen isän kanssa. Joka tapauksessa en kärsinyt edes ahdistavasta lento- ja/tai suljetunpaikanpelosta, oli mukavaa istua muutama tunti rauhassa edellisten päivien muutto- ja pakkaushulinan jälkeen. Melkein liian pian koneen pyörät tömähtivät (oikeastaan pari kolmekin kertaa – joko kapteenin harjoituksen puutteen tai todennäköisemmin Malagan lentokentän perunapeltoa muistuttavan kunnon takia) maan kamaralle ja oltiin perillä. Tai ainakin melkein.
Joskus kannattaa suunnitella matkansa eri vaiheet huolellisesti ja tässä tapauksessa työ kantoi hedelmää. Kun olimme saaneet matkatavarat poimittua mukaamme, lyöttäydyimme tuloaulassa meitä odottaneen autonkuljettajan seuraan. ”Calore, eh?” kuljettaja kysyi. ”SI!” vastasimme kuorossa. Kuumaa oli, 32 astetta. Ei se muistaakseni kesällä Suomessa tuntunut niin kuumalta. Matkalla Malagan lentokentältä Los Bolichesiin, Fuengirolaan, näimme ensimmäiseksi jotain tuttua, isoa ja sinikeltaista – IKEAn ja sitten autereisen, huikaisevan turkoosinsinisen Välimeren.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti