Feria del Rosario

Syksyn kohokohta Fuengirolassa on viikon kestävä Feria del Rosario, Fuengirolan suojeluspyhimykselle omistettu juhla, jota vietetään 6.-12.10. Ferioiden alkuperä juontuu jo roomalaiselta ajalta, jolloin se on ollut erityisesti orjien vapaapäivä. Fuengirolan feria on yksi Andalusian näyttävimmistä ja tänä vuonna niille osallistui noin miljoona(!) ihmistä. Ferioille tullaan kauempaakin kävellen, autolla, junalla, mutta usein myös ratsastaen tai upeilla hevosvaljakoilla ajaen. Monet espanjalaiset pukeutuvat juhlaan parhaimpiinsa, vaikka mistään gaalatilaisuudesta ei ole kyse, vaan juhlinta keskittyy ulkoilmaan feria-alueelle, joka on Fuengirolassa lähes kilometrin mittainen aukio, jossa muulloin on markkinoita ym. tapahtumia.

Naiset ostavat feriaa varten joka vuosi uuden flamencopuvun, joka puetaan päälle perjantaina, ferian ensimmäisenä juhlailtana ja seuraavana sitten edellisvuotinen ja niin edelleen, kuutena iltana peräkkäin. Flamencopukua pitävät kaikenikäiset, -kokoiset ja -muotoiset naiset ja ne ovat usein mittatilaustyötä. Ja kaikki puvut ja naiset näyttävät tyrmääviltä! Kankaita ja malleja näimme ferioilla varmasti satoja erilaisia, kaikille oli yhteistä näyttävä rimpsuhelma. Pikkuiset tyttövauvat oli puettu oikeisiin flamencomekkoihin ja vaippahousuihin sekä tietysti korkokenkiin, vaikkei käyttäjä osannut välttämättä edes kontata. Teinitytöt kulkivat flamencopuvuissa, kuten myös äitinsä ja isoäitinsä. Upeaa!!! Myös monet miehet, erityisesti ratsain saapuneet, olivat pukeutuneet perinteisiin juhlapukuihin, vauvoista vaareihin.

Feria alkoi torstaina hevoskulkueella ja siihen liittyy paljon erilaisia tapahtumia, konsertteja, flamencoesityksiä ja myös härkätaisteluita. Viimeksimainittuja emme halunneet nähdä, vaikka kuinka olisivat osa espanjalaista ja erityisesti andalusialaista kulttuuria. Niiden historia yltää jonnekin reilun parin tuhannen vuoden taakse ja veressä kylpevän soturin uskottiin olevan taistelukentällä haavoittumaton. Taisteluiden merkitystä on sittemmin muutettu mukakristillisempään suuntaan, mutta veristä ja julmaa touhua se silti on. Yleensä verta tulee härän kurkusta, mutta toisinaan myös el toreron, kuten tässä ihan hiljattain Zaragosassa enkä jaksa alkaa ymmärtää, miksi kukaan hinkuaa nähdä sellaista.

Veren vuodatuksen sijasta halusimme nähdä jotain muuta ja menimme perjantai-iltana koko perheen voimin feria-alueelle pystytettyyn tivoliin, jossa lapset ajelivat kieputtimissa ja keikuttimissa ja vanhemmat katselivat upeita pukuja . Kun huokaisten kysyin mieheltäni: ”Ovatko kaikki espanjalaiset naiset oikeasti noin kauniita?” asiantunteva vastaus kuului, että: ”Tuollainen mekko imartelee ketä tahansa naista”. Pitäisiköhän ostaa itselleen matkamuistoksi oikea flamencopuku?

Kotiin lähdimme Suomen lapsiperheaikataulun mukaisesti myöhään, vasta puoli kymmenen tienoilla, eli juuri siihen aikaan, kun espanjalaiset lapsineen vasta alkoivat päästä tunnelmaan. Iltapalaksi söimme feria-alueella churroja, tällä kertaa suklaamössöllä täytettyjä versioita ihanan rasvaisista munkkipötköistä, joita kyllä yleensä syödään aamupalaksi, ja ostimme iltapalanaposteltavaksi paahdettuja kastanjoita. Kotona sytytimme vielä parvekkeella kynttilöitä pimeään ja lämpimään iltaan.

En escuela

Yksi jännittävimmistä asioista maan vaihtamisessa ainakin lapsellisille ihmisille on epäilemättä lapsen koulun vaihtaminen. Samaan aikaan, kun yrittää lievittää jälkikasvunsa jännitystä ja vakuuttaa, että uudessa koulussa on yhtä mukavaa kuin vanhassa ja varmasti siellä on myös yhtä mukavia kavereita, pelkää itse sydän syrjällään, ettei asia olekaan niin. Mitä, jos koulussa onkin pelottavaa? Jos lapsi ei saa sieltä yhtään kaveria? Mitä jos kiusataan? Jos opettaja onkin suomalainen ylijäämäopettaja, täystollo, joka ei ole siksi saanut Suomesta virkaa? Jos ruoka on pahaa? Koulu homeessa? Tai siellä on torakoita?

Koulujännitys purkautui meillä tietenkin kiukutteluna, joka kiristi kaikkien hermoja. Pikkuveli sai nyrkistä, äiti ja isi olivat tyhmiä. Espanja oli ihan turha maa ja pienen ekaluokkalaisen mieli paloi takaisin Muurameen, omaan kouluun Leikariin Ulla-open hoiviin. Itkukin tuli lopulta sekä tyttäreltä että äidiltä. Kyllä tästä selvitään, sovittiin, onneksi koulu on sentään ihan suomalainen eikä siitä selvitäkseen tarvitse opetella uutta kieltä. Jo tutustumiskäynti Aurinkorannikon Suomalaiseen kouluun vähensi panikointia, mutta ensimmäinen koulupäivä hermostutti silti.

Ekaluokkalaisen kasvoille levisi arka hymy, kun istuimme yhdessä koulun pihassa odottamassa kellon soittoa. Lähistöllä seisovat tytöt juttelivat innoissaan keskenään: ”Tänään tulee se uusi tyttö. Mä muistan sen nimenkin! En millään jaksaisi odottaa, että se tulee!” Ja kun pääsimme sisälle luokkaan, ekaluokkalaisen hymy syveni. Ovesta ryntäsi sisään tyttö, joka huudahti helpottuneena: ”Täällähän se uusi tyttö on! Mä etsin sua joka paikasta!” Näytti siltä, että uusia ystäviä ei ainakaan olisi kovin vaikea saada. Koulussa, jossa oppilaat vaihtuvat tiheään, ollaan kai totuttu siihen, että aina on joku uusi. Ja jokainen on itse ollut siinä tilanteessa, että on uusi ja tietää, miltä tuntuu kun ei tunne ketään.

Myös opettaja osoittautui mukavaksi, ruoka hyväksi eikä puhtaanapidon kanssakaan taida olla ongelmia. Turvallisuussäännöt ovat tiukemmat kuin Suomessa. Alakouluikäiset saatetaan aamulla koulun portille ja haetaan iltapäivällä pois. Koulun alueelta yksin poistuminen on jyrkästi kielletty. Pihan ympärillä on korkea aita ja portti lukossa. Sisään pääsee toki summeria soittamalla, kanslian ikkunasta näkee kuka portilla kolkuttaa. Ensimmäinen koulupäivä Espanjassa sujui kaikkien mielestä hyvin, vaikka välitunnilla tulikin kuhmu päähän, kun leikin tiimellyksessä joku tönäisi Neiti Ekaluokkalaisen nurin.

Innokas koululaisemme pitää eniten kuviksesta, jossa on espanjalainen opettaja. Hän osaa kuulemma vain vähän suomea, mutta se ei haittaa, koska on niin kiva. Oman Riitta-open lisäksi neitiä opettavat myös liikunnan- ja käsityön opet sekä tietenkin espanjan opettaja. Espanjan sanavarasto karttuukin tähtitieteellistä vauhtia. Tyttärellä siis, ei äidillä! Välitunnilla ahtaalla koulupihalla leikitään ”tolppista”, hippaa kahden tolpan välillä. Neiti oppi kuulemma säännöt kolmantena koulupäivänään ja osallistui leikkiin neljäntenä.

Äidin sydän palautui syrjältään tavalliselle paikalleen, kun tytär tuli koulusta säteilevänä ja ilmoitti, että: ”Äiti, musta tuntuu, että mä oon täällä Espanjan koulussa aina tosi iloinen!”

Missä on mañana-meiniki?!

Aina väitetään, etteivät espanjalaiset saa mitään aikaiseksi tänään vaan lykkäävät asioiden hoitamisen tuonnemmaksi. Ja olen kyllä itsekin törmännyt muutamaan Iberian hämäläiseen, joilla tuntuu päätöksenteko ja liikkeellelähtö kestävän kauemmin kuin voi mitenkään olla tarpeellista. Mutta eipäs yleistetä! Espanjalaiset osaavat olla myös tuskastuttavan tehokkaita, olen törmännyt useisiin sellaisiin, tässä esimerkki:

Vuokra-asuntomme toisesta kylpyhuoneesta oli suihkun pidike rikki. Siis se, mihin lykätään suihku siksi aikaa, kun sitä ei haluta pitää kädessä, että voi sitten seistä suihkussa ja lotistaa rajallisia vesivarantoja niskaansa. Satuin ohimennen mainitsemaan siitä vuokravälittäjälle, kun olimme tekemässä vuokrasopimusta heti seuraavana aamuna tulomme jälkeen. Ajattelin lähinnä huomauttaa asiasta, ettei meitä sitten puolen vuoden päästä syytetä vuokranantajan omaisuuden turmelemisesta, suihkuakin pystyi ihan hyvin käyttämään.

Unohdimme koko asian, kunnes parin päivän päästä oven taakse ilmestyi sinnikkään oloinen täti-ihminen, joka esittäytyi vuokraemännäksemme, Rosaksi. Rosa ilmoitti tulleensa korjaamaan suihkun. Olimme vähän ihmeissämme, mutta ilahtuneina hyvästä huolenpidosta päästimme hänet sisään. Rosa toi meille myös postilaatikon avaimen ja onnistui selittämään, että peittoja on sitten makuuhuoneiden yläkaapeissa, jos tulee kylmä.

Suihkuun tarvittiin uusi osa ja Rosa sanoi hakevansa sellaisen kaupasta ja tuovansa samalla pari naulakkoa kylppäriin. Ja koska meillä oli aamupäivälle muuta menoa, hän lupasi tulla iltapäivällä uudestaan. Olimme kyllä ajatelleet, että menisimme iltapäivällä (siis kello kuuden jälkeen) ajelemaan kaupunkijunalla, jonka lapset ovat bonganneet jo usean otteeseen kaduilla, mutta voisihan juna-ajelua lykätä tunnilla, kun Rosa nyt kuitenkin oli Malagasta asti tullut hoitamaan vuokranantajan velvollisuuksiaan.

Täsmälleen kuudelta vuokraemäntämme seisoikin oven takana suihkun varaosat ja uusi naulakko kainalossaan. Mutta, voi pahus! Pidikkeen putki olikin himpun verran liian pitkä. Siispä Rosa otti ja kipaisi ties missä ja palasi kymmenen minuutin kuluttua lyhennetty putki mukanaan. Vähän epäselväksi jäi, onko espanjalaisilla vuokranantajilla rautasaha peräkontissa tällaisten tapausten varalta vai ulottuuko ripeä palvelu myös paikallisiin LVI- ja/tai -metalliverstasalan liikkeisiin? Oli miten oli, reilusti ennen seitsemää meillä oli korjattu suihku ja uusi naulakko, Mies oli oppinut, että el destornillador on ruuvimeisseli espanjaksi ja muutenkin oli mukavaa huomata, että huolimatta vajavaisesta kielitaidosta, voi ymmärtää ja tulla ymmärretyksi mitä erilaisimmissa asioissa. Mutta siihen kaupunkijunaan emme ole vieläkään ehtineet. Ehkä sitten mañana...