Cruz de la Muela

Viime viikonloppuna teimme taas yhden hienon retken lähimaastoon. Tällä kertaa suuntasimme Sierra de Orihuela-vuorelle, jonka rinteitä nuoleskelee useampikin patikkareitti. Reitit ovat haastavahkoja, vaikkei Orihuela-vuori olekaan mikään jättiläinen vuorien joukossa, korkein kohta on 634 metriä. Pelkällä leppoisalla kävelyllä ei silti hommasta selviä, vaan joissakin kohdissa ainakin minun täytyi ottaa neliveto käyttöön. Nousut, ja ikävä kyllä siis myös laskut, ovat paikoitellen melko jyrkkiä, joten matkanteko pisti myös puuskuttamaan, mutta vaiva palkittiin hienoilla näkymillä ja onnistumisen ilolla. Varusteena itselläni oli edelleen paljasjalkalenkkarit, mutta vahvasti suosittelen näillekin poluille kunnon vaelluskenkiä. Polvet muuten kestivät tämän reissun hyvin! Ehkä reipas kuntopyöräily ja mäkien kiipeäminen ovat tuottaneet tulosta.

Saimme kohdevinkin ja myöskin tervetullutta retkiseuraa toiselta täällä syksyä viettävältä suomalaisperheeltä. Sovimme lauantaiaamuksi tärskyt Orihuela-vuoren juurella sijaitsevalle Área Recreativa Pinar de Bonanza -leirintäalueelle, josta polut ylös vuorelle lähtevät. Päivän reitiksi valitsimme vuoren päälle, suurelle metalliristille - Cruz de la Muela - johtavan polun. Kukahan senkin on sinne ylös raahannut ja miten?

Risti häämöttää tuolla ylhäällä, kuvan keskeltä vähän oikealle olevalla nyppylällä.

Ihan selvä polkuhan se siinä!

Leirintäalueella elelee omissa oloissaan kissoja, joiden tehtävä on varmaan pitää paikan jyrsijäkanta aisoissa. Kisut ovat oikein ihmisystävällisiä ja seurallisia ja kun kaikki seurueeseemme kuuluvat neljä lasta olivat paijanneet niitä tarpeeksi, lähdimme matkaan. Ensimmäinen kilometri kulkee melkein tasamaata vuoren ja viljelyksien välissä. Sitten se kääntyy ylemmäs rinteelle ja jyrkkenee kunnes muuttuu sellaiseksi lähes kiivettäväksi osuudeksi. Onneksi polku kulkee suhteellisen leveää ulkonemaa pitkin, niin putoamista ei tarvitse pelätä. Paitsi äiti-ihmisten, jotka pelkäsivät huolettomasti ylöspäin loikkivien poikiensa putoamista. Poukkoileva poikakaksikko komennettiin lopulta pysymään edellä menevän aikuisen takana turvallisuuden ja äitien mielenrauhan takaamiseksi.

Vähän vielä!

Matkaa ristille tulee kartan mukaan hiukan alle neljä kilometriä, tosin kiivetessä kohtaamamme espanjalaisretkeilijät kertoivat, että kartan mittakaava on vähän sinne päin eikä siihen kannata liikaa luottaa. Kipuamiseen meni kuitenkin melko tarkkaan kaksi tuntia, alas tulimme vähän nopeammin. Reitti on hyvin merkitty. Varsinkin niillä osuuksilla, joissa polku katosi kivikkoon, valko-oransseja merkkejä on jopa parinkymmenen metrin välein.

Ylhäällä pidimme maisemienkatselu- ja evästauon ja sitten lähdimme alaspäin. Lasketuminen ei ollut niin paha kuin olimme etukäteen pelänneet. Päässä ei enää huipannut ja polvetkin siis toimivat. Silti vannoin, etten enää lähde paljasjalkalenkkareissa niin kivikkoisille poluille. Mutta nyt kun jalkapohjat tuntuvat taas normaaleilta, voi olla, että ehkä kumminkin yhden pienen vuoripatikan voisi tehdä!