El Valle y Carrascoy

Yksi asia, jota olen jo pitkään Espanjassa odottanut, on vuorivaellus. En ole mikään kokenut vaeltaja enkä ole ihan varma haluanko sellaiseksi tullakaan, mutta kunnon patikkaretkestä jonnekin vähän kauemmas ja ylemmäs asutuksesta olen haaveillut. Enkä vähiten siksi, että ainakin kauempaa katsottuna joidenkin vuorten rinteitä peittää vihreä verho, joka muistuttaa erehdyttävästi metsää.

Castillo de la Luz

Jokin aika sitten sain vihdoin houkuteltua myös perheen kiinnostumaan patikkaretkestä ja niinpä toissa viikonloppuna pakkasimme eväät reppuun ja ajoimme Murcian kupeessa sijatsevaan El Valle y Carrascoy -puistoon. Alue on jotakin suomalaiseen kansallispuistoon verrattavaa, El Parque Regional. Se on noin 17 000 hehtaarin kokoinen suojelualue, johon kuuluu mm. Carrascoy ja Relojero -nimiset vuorenhuiput (1065 ja 609 m) sekä paljon ylämäkiä ja alamäkiä. Alueella on myös luostareita, vahtitornien ja linnoitusten raunioita ja muuta vanhaa ja uuttakin infrastruktuuria, joten mikään täysin koskematon luonnon reservaatti se ei ole. Mutta tuohon hehtaarimäärään mahtuu myös paljon villiä luontoa, patikkapolkuja, mäntyjä, kermestammia, katajia, petolintuja ja villisikoja. Kahteen viimeksi mainittuun emme onneksi törmänneet, mutta pari oravaa näimme kyllä.

Ylös!

Puistossa on kaksi opastuskeskusta, joista ainakin El Centro de Visitantes de la Luz on auki myös talviaikaan. Siellä on muuten hieno 3D-malli alueesta, johon kannattaa tutustua ennen kuin lähtee maastoon. Opastuskeskuksen pihaan pääsee autolla ja niin kannattaakin tehdä. Me jätimme auton piknik-alueen parkkipaikalle ja meiltä meni melkein kaksi tuntia ennen kuin pääsimme kyselemään karttaa ja reittisuosituksia. Mutta ei se oikeastaan haitannut, matkalla oli kaikenlaista mielenkiintoista mm. Castillo de la Luz -linnan jäänteet. Alueella on vähän huonosti opastetauluja ja reittimerkinnätkään eivät ole kovin selkeitä, mutta opastuskeskukselta saimme kartan ja todella ystävällistä palvelua ja neuvoja, miten pääsisimme parhaiten kiipeämään Relojero-huipulle. Miehen kanssa vaihdoimme pitkiä katseita, kun opas epäili, että neljän tunnin reitti olisi liian vaativa Lokinpoikaselle ja Neiti Q:lle. Ipanathan kyllä poukkoilevat kuin alppikauriit sellaisessa maastossa eivätkä yleensä hyydy matkan pituuteenkaan. Kaksi polvivaivoista kärsivää vanhempaa sen sijaan saattavat toisinaan vaikeroida, varsinkin alamäkiosuuksilla.

Kartta kourassa löysimme lopulta polun pään ja pääsimme itse asiaan. Polku oli kivinen ja mutkitteli ylös vuoren rinnettä. Lapset bongailivat oppaan neuvojen mukaan ensin kelta-valkoisia ja sitten puna-valkoisia merkkejä. Vai oliko se toisinpäin? Joka tapauksessa matka alkoi taittua, maisemissa ei todellakaan ollut valittamista ja itse olin ikionnellinen, kun löysin polun varrelta sammalta. Joudun ehkä sittenkin perumaan puheeni siitä, ettei Espanjassa ole oikeaa metsää. Ainakin melkein oikeaa on!

Murcia

Tunnin verran noustuamme oli aika pitää evästauko. Jo siinä evästelypaikkaa etsiskellessä alkoi mieleen hiipiä epäilys Relojerolle pääsemisestä. Eväitä oli kyllä repullinen, mutta meitä on neljä ja meillä oli nälkä. Olimmehan jo kolme tuntia könynneet ja enimmäkseen ylöspäin. Huipulle olisi vielä ainakin tunnin matka ja kai sieltä alaskin olisi tultava. Espanjassakaan ei ole katuvaloja patikkapolkujen varsilla, joten oli olemassa mahdollisuus, että alaspäin olisi pitänyt tulla iltahämärissä. Eväät katosivat repusta niin nopeasti, että äidin oikeudella ja kerrankin järjen ääntä kuunnellen päätin, että puoliväli sai tällä kertaa riittää meille. Hiukan harmittavaista, varsinkin kun jälkikasvu olisi intoa puhkuen halunnut kavuta ylös asti. Niin, ja minä myös. Ja ehkä Mieskin.

Alas mennessä päätimme vähän oikaista. Itse olen tunnetusti äärimmäisen huono pysymään merkityillä poluilla ja muu perhe on näköjään vähän samanlaista. Oikopolku meni kyllä sinne minne arvelimmekin, mutta olihan se tietysti aika jyrkkä. Omat polveni ovat synnynnäisesti vähän lenkut ja Mies loukkasi omansa muutama viikko sitten sählyssä, joten koville otti. Pari kertaa taidettiin tulla pyllymäkeä, mutta onneksi vain vähän matkaa. Koville otti myös se, että itse olin liikkeellä paljasjalkalenkkareissa. Vaikka vannonkin niiden nimeen niin metsäpoluilla kuin asvaltilla, niin seuraavalle vuoripatikalle muistan laittaa ihan oikeat vaelluskengät. Sen verran oli jalkapohjat ja varsinkin varpaat kovilla.

Niin lähellä, mutta kaukana - Relojero

Vaikka Relojero jäi tällä kertaa saavuttamatta, niin meillä oli oikein hyvä ulkoilupäivä. Saimme tuntitolkulla raitista ilmaa ja kauniita maisemia. Seuraavaa Espanjanreissua varten meillä on nyt El Valle y Carrascoyn kartta ja tieto siitä, minne auto jätetään ja missä on polun pää. Päätimme myös ottaa mukaan kaksi repullista evästä ja paremmat kengät. Sitten kiivetään ylös asti!