La Mercé sentään!

Barcelonan Katedraali

Kaksi kuukautta Espanjassa alkoi pitkällä viikonlopulla Barcelonassa. Siellä onkin pitänyt käydä jo monta kertaa, mutta aina ennen se on jäänyt aikomuksen asteelle. Kerran tosin lensimme Barcelonaan, mutta ne pari kolme tuntia, jotka silloin kaupungissa vietimme, kuluivat lähinnä sieltä poistumiseen. Mies kun halusi ajaa ulos Barcelonasta maksuttomia teitä pitkin ja niin sitä sitten haahuiltiin iltamyöhällä laitakaupungin reunoilla, kunnes Mies suostui pulittamaan ne kolme ja puoli euroa, jotka piti maksaa, että pääsi autopistalle ja reissun päälle. Se kolme ja puoli euroa ei muuten ollut sen reissun suurimpia menoeriä ollenkaan.

Tällä kertaa visiittimme oli paremmin harkittu, mutta silti yllätyimme iloisesti. Barcelonassa vietetään syyskuun 24. päivän hujakoilla kaupungin suojeluspyhimyksen - La Mare de Déu de la Mercé – juhlaa eli La Mercéa. Kyseessä ei olekaan mikään pikkuinen fiesta vaan useamman päivän mittainen massiivinen kokoelma erilasia kulttuuririentoja pitkin kaupunkia. Tämmöinen pienehkön keskisuomalaisen kylän asukki ensitöikseen ahdistui, kun ymmärsi, ettei mitenkään ehtisi juosta läpi edes pientä osaa mielenkiintoisimmista tapahtumista. Oli konsertteja, markkinoita, ihmistorneja eli castellers, valo- ja pyrotekniikkaa hyödyntäviä spektaakkeleita, tanssia, correfoc – tulijuoksu, jättiläisten kulkue ja vaikka mitä. Hirmuisen kätevän työkalun onneksi löysimme, mistäpä muualtakaan kuin Playstoresta. La Mercé -applikaatio kertoo hämmentyneelle turistille, missä kannattaa olla. Ja jos ei tiedä, missä on, niin se näyttää josko lähistöllä kumminkin sattuisi olemaan menossa jotain ohjelmaa.

Gigantes

Meidän perhe vietti lauantain, joka sattui olemaan juuri tuo 24. päivä, lähinnä Parc de la Ciutadella -puistossa. Maistelimme ahkerasti street foodia eri kojuista, näimme tanssiesityksiä ja pimeän tullen vaikuttavan valoteoksen Cascada -monumentin juurella. Kuljeskellessamme La Riberan ja Barri Góticin alueilla näimme myös jättiläisiä, Gigantes. Ne ovat paperimassasta ja puusta valmistettuja hahmoja, jotka olivat kylläkin meille enimmäkseen vieraita, mutta Neiti Q bongasi Poseidonin, Haadeksen ja Zeuksen. Ja Lokinpoikanen pullonkorkin!

Torre Agbar Nacimiento-tornista.

Barcelonasta ei kai voi kirjoittaa mainitsematta Antoni Gaudía. Tämän arkkitehdin kädenjälki näkyy monissa rakennuksissa, joista mykistävin on La Sagrada Família -katedraali. Barcelonan Iisakin kirkkoa on rakennettu jo yli 130 vuotta ja pauke, mäiske ja tärrrryytys jatkuu edelleen. Gaudín töitä katsellessa ei voi olla ihmettelemättä, miten käsittämättömän monimutkaiseen ajatteluun ja suunnitteluun ihmismieli pystyy. Tai ainakin joidenkin ihmisten mieli, omani ei ikimaailmassa kykenisi kuvittelemaan mitään La Sagrada Famílian kaltaista, vaikka nyt olen sentään nähnyt sen sisältä ja ulkoa ihan livenä. Nousimme katedraalin Fachada del Nacimiento -torniin, josta avautui huikeat näkoalat Barcelonaan. Kuvia La Sagrada Famíliasta on Dropbox pullollaan, mutta niistä mitkään eivät tee oikeutta katedraalille, joten menkää itse katsomaan, jos ette ole jo käyneet!

Toinen ajatus, mikä katedraalia ja Barcelonaa kierrellessä heräsi, oli se että on vähän surullista, ettei nykyaikana haluta aloittaa mitään sellaista, mistä varmasti tietää, ettei se valmistu omana elinaikana. Ostoskeskukset, omakotitalot ja kirkot pystytetään vuodessa, sairaalat ja moottoritiet kahdessa. Tietysti kaikki on nykyään elinkaaritaloja ja -kirkkoja, joiden kukaan ei oleta välttämättä olevan edes pystyssä, kun se oma elinaika loppuu. Joka tapauksessa Barcelona ja Gaudí saivat minusta innokkaan ihailijan. Näillä näkymin palaamme kaupunkiin joulukuun alussa ennen kotimatkaa.

Casa Batlló

Koska perhematkalla täytyy ottaa huomioon myös perheeseen kuuluvat alamittaiset, pistäydyimme Gaudín ja La Mercén välissä suklaamuseossa ja merenkulkumuseossa. Ensin mainittu on pieni ja makoisa välipala, joka esittelee suklaan valmistusta ja matkaa eurooppalaisten karkkihyllyille. Museossa on myös esillä suklaasta tehtyjä veistoksia. Lokinpoikasta viehättivät erityisesti Star Wars -aiheiset työt. Vähän suklaan haaskaukselta ne kyllä tuntuivat, niin hienoja, ettei raaski syödä. Menee hyvä suklaa ihan hukkaan! Onneksi museon pääsyliput sai pistellä poskeensa, ne oli tehty viereissä kondiittoreita ja suklaamestareita koulivassa opinahjossa. Merenkulkumuseo on myös mukava kohde lasten kanssa. Ei liikaa tietoa ja yksityiskohtia, mutta paljon hienoja pienoismalleja eri aikakausien laivoista ja veneistä. Pieniä, ja ehkä isompiakin, merenkulkjoita kiehtoo oikean kokoinen kaleeri suuren näyttelysalin keskellä.

Riittävästi jalkatilaa Talgo-junassa!

Barcelonasta jatkoimme matkaa tiistaina junalla kohti Alicantea ja Torreviejaa. Minä tykkään matkustaa junalla ja varsinkin Espanjassa. Ensiksikin sen takia, että pelkään lentämistä aivan järjettömästi ja jos on mahdollista välttää sitä, sitten vältän. Perhekin välttää. Tosin Mies kieltäytyi ajamasta autolla koko matkaa Suomesta Espanjaan, joten ihan mihin vaan ne eivät taivu. Toisekseen, Espanjassa junat kulkevat aikataulussa ja ne ovat supermukavia. Matka Barcelonasta Alicanteen kesti kuusi tuntia, mutta rata kulkee pitkiä pätkiä rannikkoa myöten ja maisemat ovat kauniit. Matkalla ehdittiin syödä eväitä, torkkua, neuloa villasukkaa, lukea ja pelata. Muutkin olivat sitä mieltä, että muutaman patikkapäivän jälkeen oli kivaa istuksia vaan paikallaan ja katsella kun maisema vaihtui.

Una Espanjassa - ¡Otra Vez!

Elämä ja parisuhde on täynnä väärinkäsityksiä. Yhden sellaisen seurauksena olen nyt viikon pakannut yhtä kesää varastoon ja toista matkalaukkuihin.

Kesällä aloin varovasti vihjailla Miehelle, että olisiko syytä miettiä syyslomareissua ja varata matka kerrankin ajoissa. Mies ei oikein tykännyt ajatuksesta, eikä kuulemma viikon matkoista ylipäätään. Eihän sellaisella ehdi mitään tehdä eikä nähdä.

Myöntelin, koska ainakin siinä asiassa olemme samoilla linjoilla. Viikon lomalla ehtii juuri asettua aloilleen tai sitten juosta hiki päässä kaikki pakolliset nähtävyydet ja lähteä kotiin toipumaan loman rasituksista. Jotain puhetta käsittääkseni oli, että joskus, jossain vaiheessa, myöhemmin, voisimme viettää taas vaikkapa kaksi tai kolme kuukautta Espanjassa, syyslomalla voi remontoida kesämökkiä. Muutaman päivän kuluttua Mies ilmoitti Mummulle ja Papalle kahvipöydässä, että olemme lähdössä syksyllä pariksi kuukaudeksi Espanjaan.

Onneksi minä olen meistä se, joka on helpommin houkuteltavissa mukaan melkein mihin vain. Olin heti - tai viimeistään kahden sekunnin hämmennyksen jälkeen - taas kartalla. Totta! Espanjaanhan me lähdetään syksyllä! Mies oli ihan oikein käsittänyt, että varmasti haluaisin lähteä, jos hänkin haluaa ja töiden puolesta järjestyy. Itse olin väärinkäsittänyt, että joskus myöhemmin tarkoittaa seuraavaa vuotta tai sitä seuraavaa tai kymmenen vuoden päästä. Hullua, etten ollut ymmärtänyt, että se voi myös tarkoittaa kahden kuukauden päästä.

Lokinpoikanen ei ensin halunnut lähteä. Hän ilmoitti, että jää mummolaan. Neiti Q kysyi, joko voi alkaa pakata. Lokinpoikanen ei halua oppia espanjaa eikä ruotsia, joita lasten tulevassa koulussa pakostakin oppii, mutta voi kuulemma opettaa väärää kieltä puhuville suomea. Neiti Q alkoi välittömästi kerrata espanjaa ja odottaa innolla, että pääsee diskuteeraamaan muiden skandinaavien kanssa på svenska, onhan tässä opiskeltu ahkerasti ruotsia jo viisi - kuusi viikkoa uuden opintosuunnitelman mukaan. Neiti Q on toistaiseksi pysynyt nahoissaan ja pikkuvelikin on alkanut jutella siihen malliin, että oikeastaan reilu kymmenen viikkoa Espanjassa on aika kiva juttu.

Pakkaamisessa vaikeinta on legot. Lokinpoikasella on niitä karkeasti arvioiden 1,5 kuutiota. Kaikkea ei voida ottaa mukaan, vaatettakin pitää olla ja raakalakritsijauhetta. Lokinpoikanen myös kammoksuu ajatusta legojen viemisestä kodin seinien ulkopuolelle, nehän voi hävitä. Tähän mennessä, joka ikisellä yli kaksi päivää kestäneellä reissulla, jolla ei ole ollut legoja mukana, olemme joutuneet etsimään sellaisia myyvän kaupan, koska Lokinpoikasen vieroitusoireet käyvät sietätämättömiksi. Hän purkaa hotellihuoneiden huonekaluja, sahaa ravintolassa voiveitsellä pöytää, kerää kadulta jokaisen bongaamansa ruuvin ja mutterin ja aiheuttaa vaaratilanteita syöksyessään kadun yli klemmareiden perään. Kaikesta tuollaisesta tilpehööristä voi nimittäin legojen puutteessa rakennella vaikka mitä.

Kolme päivää Mies ja minä olemme vuorotellen tonkineet legolaatikkoja Lokinpoikasen assistentteina ja yrittäneet löytää osia niihin rakennelmiin, jotka hän on päättänyt riskeerata kadotukselle ja ottaa mukaan. Melkein samanlaiset osat eivät kelpaa, niiden pitää olla oikean värisiä. Lokinpoikanen huomaa kaikki huijausyritykset ja epäilen, että hän myös tunnistaa mihin rakennussarjaan mikäkin harmaista litteistä nelosista kuuluu, koska välillä ihan oikeanlaiselta näyttävä osa menee hylkyyn ja pitää etsiä tilalle toinen samanlainen. Tänään menen täällä Suomessa kauppaan ja ostan pari uutta pakettia, joiden sisällön kippaan suoraan matkalegolaatikkoon. On tässä vähän muutakin puuhaa kuin uiskennella legojen seassa kaiket illat.

Matkalla kotiin

Minulla ei ole enää Espanjasta paljoa kertomista, vaikka kertomatta onkin jäänyt aika paljon asioita. Mutta meidän Espanja alkaa kohta olla kasassa, ainakin tältä erää, ja kaikki muut voivat löytää oman Espanjansa, jos tahtovat. Meidän Espanjastamme löytyi tiivis perhe, joka viihtyy keskenään. Sieltä löytyi lisää kunnioitusta ja rakkautta puolisoa kohtaan. Elämän tarkoitusta ei valitettavasti löytynyt eikä kärsivällisyyttä tai muitakaan hyviä ominaisuuksia ole edelleenkään siunaantunut, mutta niiden sijaan löytyi usko siihen, että pärjäämme hyvin jo olemassa olevillakin avuillamme. Auringon alta löytyi myös hankaluuksia, homeongelmasta koti-ikävään, mutta ne eivät oikeastaan ole kovinkaan merkittäviä, kunhan meillä on toisemme. Espanja opetti meitä löysäämään kiristävää pipoa ja huomaamaan, että vaikka kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan, niin se ei välttämättä ole paha asia.

Espanja yllätti toimivuudellaan ja sillä, että ihmiset välittävät toisistaan, apua uskalletaan tarjota ja myös pyytää. Se yllätti betonisilla lenkkipoluilla, joilla kohta-jo-keski-ikäisen lenkkeilijän polvet ja lonkat uhkaavat hajota kappaleiksi. (Muuratharju, here I come!) Espanjan aurinko antoi tuoreita mansikoita helmikuussa ja uusia ryppyjä silmäkulmiin. Espanja antoi myös uusia ystäviä, jotka ainakin kappaleen matkaa kulkevat kanssamme tästä eteenpäin.

Nyt pää alkaa täyttyä viimehetken suunnitelmista ja kotiinpaluun odotuksesta. Meillä on vielä näkemättä ja tekemättä paljon. Ensi viikolla menemme Madridiin, sitä seuraavalla lähden lasten kanssa käymään Tetuanissa, Marokossa. Haluamme myös kiivetä Pico Mijakselle ja ruskettua kunnolla, ettei kukaan pääse sanomaan ”Oletteko te olleet koko talven sisällä vai miksi te olette noin valkoisia?!” Kaikkea ei onneksi tarvitse ehtiä näiden viimeisten viikkojen aikana, sillä hyvin suurella todennäköisyydellä käymme Espanjassa vielä useita kertoja. Ja vaikka kolmen viikon päästä keskellä yötä alkava kotimatkakin hermostuttaa jo nyt, on kotiinpaluu tällä kertaa paljon jännittävämpää kuin pelkkä matkalaukkujen purkaminen.

En ole koskaan nähnyt sisäpuolelta sitä kotia, jossa muutaman viikon päästä asun! Ohi olen kyllä mennyt monesti, onhan kanoottimmekin pitänyt kesämajaa aivan tulevan kotimme nurkalla jo monta vuotta. Tulimme jo syksyllä siihen tulokseen, ettei rakentaminen ole meitä varten. Koska ei ole aikaa eikä osaamista ja innostuskin alkoi jo hiipua, myimme tontin ja jäimme odottamaan sitä oikeaa. Se oikea löytyikin nopeammin kuin olimme arvelleet ja tietysti juuri sieltä, mistä emme olleet edes etsineet. Mäen päällä olevan omakotitalon sijasta muutammekin järven rannalla olevaan rivitalokotiin. Valokuvien perusteella arvasin heti, että olimme löytäneet etsimämme. Ja niin suuri on luottamukseni Mieheeni, etten epäröinyt antaa hänelle valtakirjaa asuntokauppojen tekemiseen puolestani.

Nyt täysi on yö
tähdet loistaa kuin miljoona vuotta sitten
Minä valmis oon lähtemään
ja tie vie kotiin
Enkeleiden laulu alkoi soimaan
minä kuuntelen yötä ja sielu se kerää voimiaan

(Kaija Koo: Matkalla kotiin)

                        ¡Adios! ¡Hasta luego!

Jep. Puoli vuotta ei ole pitkä aika. Se ei muuta ihmistä välttämättä ollenkaan, mitä nyt antaa muutaman uuden rypyn ja harmaan hiuksen. Mutta se on tarpeeksi pitkä aika huomata, että koti on siellä, mistä on lähtenyt. Kodin voi tehdä minne maailmassa tahtookin, ja minä tahdon kotini Päijänteen rannalle Muurameen, yhdessä lasten ja Miehen kanssa. Minä olen nyt matkalla Kotiin. Ystävät, täältä tullaan! Hei hei, Espanja! Nähdään taas joskus!