Koulussa kotona ja maailmalla

Juhuu! Meillä alkoi talviloma! Loma tulee tarpeeseen, vaikkei ulkopuolinen ehkä eroa nykyiseen normiolemiseemme huomaisikaan. Mutta lomaviikolla pidetään koulukirjat tiukasti kaapin piilossa eikä ainakaan tietoisesti yritetä edetä missään asiassa. Sitä paitsi, huomenna kylään tulee hartaasti odotettuja vieraita, mummo ja pappa Pohjois-Karjalasta. Eihän siinä ehtisi koulujuttuja edes miettiä!

Kotikoulu on sujunut aika hienosti. Ja ehkä olen salaa tyytyväinen, että asiat ovat nyt näin. Tietysti olisi vielä hienompaa, jos valinta olisi ollut vapaaehtoinen ja harkittu, mutta ainahan se elämä tällaista on, koskaan ei tiedä, mistä illalla itsensä löytää, kun aamulla silmänsä avaa. Olen huomannut, että olen sentään loppujen lopuksi oikein sopeutuvainen ja valoisa luonne, vaikka joitakin asioita on aluksi hyvin, hyvin vaikea niellä.

Parasta kotikoulussa on se, että saa itse huomata kuinka oma lapsi oppii asioita, on kiinnostunut maailmasta ja pohtii sitä, palaa halusta tietää ja osata. Vaikeinta on pitää itsensä aisoissa, ettei tapa toisen innostusta liialla tieto- ja tekemismäärällä. Yllätyin siitä, etten suinkaan kärsi ideoiden vähyydestä, kuten pelkäsin, vaan ihan päinvastoin. Keksin näköjään lisätehtäviä niin paljon, että voisimme heittää kirjoilla vesilintua. Positiivista on myöskin se, että yhtenä päivänä voidaan tehdä viisi sivua matematiikan tehtäviä ja vielä lisätehtävät päälle, jos pieni koululainen niin haluaa. Ja seuraavana päivänä voidaankin sitten hyvällä omalla tunnolla lähteä vaikka patikkaretkelle Mijakseen oppimaan ihan muita asioita, koska matikka tuli hoideltua jo edellisenä päivänä. Hankalia tilanteita taas saattaa syntyä, kun jaloissa pyörivä pikkuveli kärttää siskoaan leikkimään, äitiä lukemaan tai oppilas yllättäen kieltäytyy tekemästä mitään, mitä äiti-opettaja ehdottaa.

Tavallisesti teemme joka arkipäivä vähän matematiikkaa ja äidinkieltä. Toisinaan yhdessä kaverin kanssa, mutta useimmiten yksin. Lapset haluavat kuulemma mieluummin käyttää yhteisen ajan leikkimiseen. Perheemme pää on täysverinen matemaatikko ja keksii Neiti Ekaluokkalaiselle visaisia pulmia ja hauskoja pelejä, joilla esimerkiksi kymmenylitysten opettelu sujuu kuin leikki. Olen kieltänyt Miestä opettamasta lapselle vielä derivointia.

Muuten vastuu sekä matematiikan tehvävien tekemisestä että muusta koulunkäynnistä on minulla. Koululainen itse pitää päiväkirjaa, johon kirjoitetaan muistiin mitä milloinkin on tehty, tehdään tehtäviä sekä liimataan askarruksia ja piirustuksia. Vihko toimii myös ympäristö- ja luonnontiedon sekä uskonnon oppikirjana. Siitä jää mukava muisto itselle ja sen voi näyttää Ulla-opelle, kun palaamme Suomeen ja oikeaan kouluun. Äidinkieltä opettelemme paitsi Pikkumetsän Aapisen ja tehtäväkirjan avulla myös vaikkapa lukemalla Harry Potteria, kirjoittamalla sanelusta ostoslistoja ja askartelemalla loru- ja tavutuspelejä. Varsinaisten ”oppituntien” ohella olemme alkaneet muutenkin keskustella Neiti Ekaluokkalaisen kanssa erilaisten tekstien sisällöistä ja merkityksistä sekä pohtineet sanojen merkitystä ja etymologiaa. Arkipäivään voi ujuttaa uskomattoman määrän pieniä tehtäviä ja keskusteluja, jotka tukevat koulussa opittuja asioita. Tänäänkin kaupassa mietittiin, että jos kaksi kiloa appelsiineja maksaa euron, niin mikähän mahtaa olla niiden kilohinta? Olenkin nyt 35-vuotiaana huomannut, että koulussahan ihan oikeasti oppii kaikenlaista hyödyllistä...

Ote Neiti Ekaluokkalaisen päiväkirjasta

Ja päinvastoin! Kun lähtee muualle ihmettelemään, niin voi oppia jotakin, josta on hyötyä koulussakin. Olemme tähän mennessä retkeilleet pari kertaa lähikylään, Mijakseen, ja näillä reissuilla on tullut opittua yhtä sun toista tärkeää. Puhun siis monikossa, koska olen mielestäni oppinut itsekin paljon. Mukana retkillä meillä on kirjat Espanjan villikukista ja Costa del Solin vaellusopas, joista irtoaa paljon tietoa alueen historiasta ja kasvillisuudesta. Eläinpuistossa Neiti Ekaluokkalainen lajitteli sujuvasti elukoita nisäkkäisiin, matelijoihin, kaloihin ja lintuihin. Erityisen hienon retken teimme ystävänpäivänä Nerjaan, jossa on valtava tippukiviluolasto. Kovin syvällistä geologian tuntemusta ei ehkä ekaluokkalaislta vielä edellytetä, mutta tiedän erään 7-vuotiaan, joka erottaa ainakin stalagmiitin ja stalagtiitin toisistaan.

Että voitte huokaista siellä kotona helpotuksesta! Olen saanut mielenrauhani takaisin ja säilyn siis ainakin toistaiseksi järjissäni. Myös molemmat lapset näyttävät sopeutuneen tilanteeseen loistavasti ja osaavat ottaa siitä ilon irti. Isosisko kertaa usein päivän aikana oppimaansa parhaalla mahdollisella tavalla eli kertomalla siitä pikkuveljelleen, joka esittää sitten yhteenvetonsa äidille. Jos tarina ei ole muuttunut ihan hirveästi siitä, mitä aamupäivällä olen tullut sanoneeksi, voin olla oikein tyytyväinen sekä itseeni että lapsiini.

Sol y Sombra

Sol y Sombra on espanjaa ja tarkoittaa kirjaimellisesti (auringon) valoa ja varjoa, mutta se tarkoittaa myös jotakin muuta. Käsite juontaa juurensa kuulemma härkätaistelusta, corridassa istumapaikat on jaettu eri hintaluokkiin sen mukaan ovatko ne sol, sombra vai sol y sombra. Varjossa olevat ovat kalleimpia, auringossa taas halvimpia ja sol y sombra siltä väliltä. Sol y sombra on myös alunperin madridilaisen brandypaukun nimi, mutta se tarkoittaa vieläkin jotain muuta. Se tarkoittaa sitä, että kaikilla asioilla on valoisa ja kaunis puolensa, mutta myös tumma ja synkkä. Ihan niin kuin Espanjalla ja sapattivapaalla ja asioilla yleensäkin. Paikallinen vastine yinille ja yangille.

Kun lähdimme puoleksi vuodeksi tänne, olimme tietenkin varautuneet siihen, että jossain vaiheessa tulee hankaluuksia, varjoa auringon alla. Voi tulla sairastumisia, kieliongelmia, väärinkäsityksiä kulttuurin takia tai koti-ikävää nyt ainakin. Vastoinkäymisiä varten otimme järeän matkavakuutuksen, joka toisi meidät kotiin vaikka millaisen mullistuksen keskeltä ja vaikka mustassa säkissä, jos niin olisi tarkoitettu. Mutta ihan kaikkeen emme osanneet varautua. Sinänsä hölmö juttu, Suomessahan on arkipäivää, että peruskoulut ovat homeessa, mutta luulimme, ettei täällä voisi olla niin. Erehdyimme.

Tämä blogi ei ehkä ole oikea paikka alkaa ruotimaan asiaa perinpohjaisesti eikä minulla edes ole tarpeeksi tietoa, että voisin niin tehdä. Mutta uskokaa, kun sanon: Asia on hyyyyyvin monimutkainen. Suomalainen koulu on ollut vaitonainen homeasian suhteen. Sen verran kuitenkin tiedän, että koulurakennus on ollut homeessa jo ainakin viime syksynä, huolimatta siihen juuri tehdystä mittavasta remontista. Koulun tiloista on siis todistettavasti löydetty mm. sädesientä. Näin meille vanhemmille viime keskiviikkona kerrottiin. Olisi kuulemma pitänyt kertoa aikaisemmin, mutta kun kukaan ei muistanut. Joitakin korjauksia sentään ollaan pitkin syksyä tehty, vaihdettu lattiamateriaaleja ja sen sellaista. (Vaikkei pelkkä lattian vaihtaminen kyllä taida sitä sädesientä poistaa?)

Koulun homeongelman mukana meille on näyttäytynyt myös suomalainen sol y sombra. Monissa tiedotusvälineissä luodaan kuvaa iloisesta, tiiviistä Fuengirolan suomalaisyhteisöstä, joka golffaa, käy omaa kouluaan ja istuu terassilla hyväntuulisesti nauraen ja elämästä nauttien. Mutta nyt olemme täällä nähneet rumia vilahduksia suomalaisesta sombrasta, ahneudesta, kateudesta, mustamaalaamisesta ja toisten vähättelystä ja välinpitämättömyydestä. En ole jaksanut tarkemmin perehtyä näiden kuppikuntien syntyyn ja historiaan, olemme onneksi ymmärtäneet pysyä kummastakin erossa. Harmittaa vain, että Aurinkorannikon suomalainen koulu tuntuu liittyvän tiukasti niiden väliseen taisteluun. Oman arvaukseni mukaan kumpikaan toisiaan syyttelevä osapuoli ei ole yksin syyllinen, mutta tuskinpa ne koskaan asiasta sopuunkaan pääsevät, riidat ovat jatkuneet kaiketi jo parikymmentä vuotta.

Meille tilanne on ollut todella hämmentävä. Täällä liikkuu uskomaton määrä huhuja siitä kuinka homeessa koulu on, arviot ovat luokkaa keskivaikea, mutta korjattavissa – katastrofaalinen. Oikeaa tietoa on jaettu erittäin niukasti, enemmän on keskitytty juuri tuohon äsken mainitsemaani aataminaikuiseen riitaan siitä, kuka on kenenkin taskulla ja millä luvalla ja kuka ensiksi puhui paskaa toisesta. Meitä taas nuo asiat eivät voisi vähempää kiinnostaa. Haluaisimme vain takeet siitä, ettei lapsemme terveys vaarannu koulun käynnin takia. Sellaisia takeita ei kukaan ole voinut antaa, joten päädyimme ottamaan neiti Ekaluokkalaisen kotiopetukseen siksi vajaaksi kahdeksi kuukaudeksi, jotka täällä vielä aiomme viettää.

Minua harmittaa ja surettaa lapsen puolesta. Olkoon vaan homeessa koko koulu, mutta lapset siellä tuntuvat viihtyvän. Miksi pitää pilata hyvä asia aikuisten ahneuden tähden? Sydämeni särkyy, kun pelkään kuinka 7-vuotias voikaan kaivata tutuksi tulleita kavereita. Tiedän kyllä, että parin kuukauden päästä ikävä olisi tullut kuitenkin. Mutta on epäreilua, että se tulee tällä tavalla. En silti ole valmis riskeeraamaan oman lapseni terveyttä ja ehkä koko tulevaisuutta ja antaa hänen jatkaa koulussa, koska ”eihän pari kuukautta homealtistusta nyt vielä mitään aiheuta”. On riittävän huono juttu, että tyttö jo nyt kotiin tullessaan valittaa silmien kutinaa eikä saa ääntään kuuluville.

Tunnen myös tulleeni huijatuksi. Meidänhän piti tulla tänne nauttimaan elämästä ja irtautumaan stressistä. Mahdollisten ongelmien piti olla sellaisia, jotka korvaa vakuutus tai ne voidaan ratkaista. Mutta ei minusta ainakaan ole yhden homeisen koulun ja vielä homeisemman suomalaisyhteisön ongelmia ratkomaan. Asianosaisia se ei taida edes kiinnostaa.

Täytyy kai silti koota itsensä ja yrittää löytää oma sisäinen opettajansa. Onneksi oppilaani on erittäin viisas ja hoksaavainen nuori neiti, joka lupasi auttaa äitiä, jos en meinaa ymmärtää jotakin asiaa. Onneksi on myös hyviä ystäviä, jotka kannustavat ja auttavat näkemään asian mukanaan tuomat mahdollisuudet ja hyvät puolet. Onhan meillä nyt tietenkin vielä enemmän aikaa toteuttaa omia ”opintomatkojamme”, kun ei tarvitse noudattaa lukujärjestystä. Melkein myös luulen, että itse olen se, joka tässä seuraavan kahden kuukauden aikana eniten oppii!

Metsäsuomalaisia

Metsän menninkäiset

Niin kuin olette ehkä huomanneet, minulla on aikaa pohdiskella täällä joutessani kaikenlaisia asioita. Johtopäätökset eivät välttämättä ole kovinkaan mullistavia, tuskinpa aina edes lähellä totuutta, mutta omasta mielestäni minusta on kyllä kehkeytynyt ihan pätevä kyökkifilosofi. Olen esimerkiksi ymmärtänyt, että suomalaisilla ja metsällä tuntuu ihan oikeasti olevan intiimisuhde keskenään. Suomalainen tarvitsee metsää eikä metsä lähde suomalaisesta, vaikka suomalainen sieltä pusikostaan vaeltaisikin aukeampaan maastoon. Voin tässä esittää oman, peräti koko suomalaisen identiteetin ja kulttuurin rakentumiseen liittyvän teoriani. Se on tietenkin totta, vedenpitävä ja täysin aukoton, todistan sen teille nyt.

Mietiskelin, miksi espanjalaiset taitavat loppujen lopuksi olla mielenlaadultaan aika erilaisia kuin suomalaiset. Molempien maiden historiassa on nimittäin tapahtunut sellaisia asioita, joiden olisi voinut luulla muokkaavan kansakuntiamme vähän enemmän samaan suuntaan. On ollut kaikenlaista häslinkiä siinä, kuka täällä saa pitää jöötä ja kenen luvalla. Espanjalaisetkin ovat aika itsepäisiä eivätkä juurikaan perusta siitä, miten muiden mielestä asiat pitää hoitaa vaan tekevät niin kuin tykkäävät. Suomalaiset ovat periaatteessa vähän samanlaisia. Mutta espanjalaiset huutavat ja mesovat ja tekevät kaikkensa saadakseen tilaa itselleen ja egolleen. Meikäläiset taas jupisevat hiljaa itsekseen ja tekevät kuitenkin oman mielensä mukaan. Espanjalaisilla on kova tarve saada itsensä huomatuksi, suomalaiset taas mieluummin puuhastelevat rauhassa omiaan.

Syy tähän löytyy tietysti metsästä. Ei missään nimessä pidä luulla, että suomalainen ego olisi jotenkin mitättömämpi tai pienempi kuin espanjalainen. Päinvastoin, se on niin hillittömän suuri, että se tarvitsee tilaa hehtaaritolkulla. Ja mielellään sellaista tilaa, ettei siellä ole vaaraa törmätä muihin egoihin. Suomessa ei machoilla, tunkeilijaa yksinkertaisesti tuikataan puukolla. Pelkkä peltoaukea tai pusikkoinen vuorenrinne ei riitä, täytyy olla isoja puita. Miksi luulette, että meitä suomalaisia on niin vähän? Niin, siksi juuri, että meidän kaikkien egoille on tarpeeksi tilaa. Väestö on tosin fyysisesti painottunut tietyille alueille, mutta se käymätön korpimaa, jota kuitenkin riittää laskennallisesti henkeä kohti kai satoja hehtaareja, onkin egojemme reservaattia. Siellä ne haahuilevat soilla ja ikimetsissä kukin omalla reviirillään ja rakentavat mielenmaisemaamme ihan riippumatta siitä, miten urbanisoituneita maailmankansalaisia olemme. (Enkä nyt todellakaan tarkoita itseäni, minä olen ehta maalainen ja kaukana kosmopoliitista.)

Jokainen Suomessa asuva suomalainen kuitenkin tiedostaa koko ajan jollakin tasolla metsän olemassa olon ja tietää, kuinka metsässä ollaan. Vaikka asuisi keskellä Helsinkiä eikä olisi koskaan poistunut kotikulmiltaan, niin suomalainen tietää, että metsässä kasvaa mustikoita eikä sinne voi mennä pikkukengissä, jollei halua pilata niitä. Toiset pärjäävät käymättä metsässä juuri koskaan, toiset eivät päivääkään. Itse olen alkanut tiedostaa sen, että täältä metsä puuttuu. Kun lentokone lähestyy Helsinki-Vantaata ei ilmasta näe juuri muuta kuin metsää. Eräs ulkomaalainen tuttu luuli ensi kertaa Suomeen tullessaan, että Helsinki on niin valtavan suuri ja tiheästi rakennettu kaupunki, että lentokenttä oli täytynyt sijoittaa sadan kilometrin päähän kaupungista. Ei nähnyt Helsinkiä metsältä. Kun lentokone lähestyy Malagaa ei näy mitään muuta kuin ruskeanpunaisia vuoria ja sitten meren ranta, joka on täynnä taloja. Tumman vihreät laikut ovat oliivipuita, jotka eivät ole juuri pajupuskaa kummempia kooltaan. Täältä on todella vaikeaa löytää metsää, ainakaan sellaista, mitä minä siltä odotan. Ahdistaa, kun tiedän ettei lähistöllä ole paikkaa, jonne voi mennä istumaan piiloon muilta ihmisiltä ja kuuntelemaan, kun ei kuulu mitään. Ei voi olla itsekseen oman itsensä kanssa, kun aina on joku muu maisemassa.

Metsä imee ihmisestä sen tarpeen, että on pakko tulla nähdyksi ja kuulluksi. Ei tarvitse tuhlata energiaa tilan raivaamiseen itselleen vaan voi rauhassa toteuttaa itseään ja olla piittaamatta siitä, mitä mieltä muut ovat. Voivat olla omassa rauhassaan sitä mieltä, mitä itse haluavat. Metsä rauhoittaa. Oikeastaan ymmärsin tämän, niin kuin monta muutakin asiaa, kun katselin lapsiani. Varsinkin Lokinpoikanen on täällä ollessaan alkanut pitää kovasti meteliä itsestään. On pakko koko ajan pitää ääntä tai esittää temppuja, että tulee varmasti huomatuksi. Ja kaikki, jotka ovat hänet tunteneet pienestä, muistavat varmaan sen omiin leikkeihinsä uppoutuneen pienen pojan, joka puhuikin kuiskaamalla. Täällä se sama tyyppi nyt karjuu, mesoo ja pullistelee kuin alkuasukas ainakin.

Mutta kun jokin aika sitten löysimme pienen palasen melkein oikeaa metsää, ihan kävelyetäisyydeltä, tajusin miten asia on. Suomessa heti entisen kotimme pihan reunasta alkoi kapea, mutta ihan oikea kaistale kuusimetsää, jossa Lokinpoikanen kavereineen rakensi majaa ja touhusi ties mitä tuntikausia joka päivä. Täällä eivät lapset leiki yksin ulkona. Ne leikkivät puistoissa vanhempien vahtiessa koko ajan vierellä. Leikkikentät on päällystetty joustavalla matolla, kiipeily on sallittu ainoastaan kiipeilytelineissä, nurmikolla ei saa kävellä eikä ojan varsiin ja pusikoihin tulisi kenellekään edes mieleen mennä leikkimään. Sellainen rajoittaa paitsi mielikuvitusta myös suomalaisen egon temmellyskenttää. Ahtaissa leikkipaikoissa joutuu siis opettelemaan siihen, että pitää puolensa ja tekee itsestään numeron, jos haluaa laskea liukumäkeä ainakin yhtä monta kertaa kuin muutkin. Tosin siellä oppii myös ottamaan toiset huomioon, joten en tässä yritä asettaa kulttuureja paremmuusjärjestykseen, puolensa ja puolensa on kaikella, metsällä ja metsättömyydelläkin.

Joka tapauksessa, kun siis löysimme pienen palan melkein oikeaa metsää ja teimme sinne retken, molemmat lapset seisahtuivat heti puiden alle päästyämme ja huokaisivat: ”Tää näyttää ihan suomalaiselta metsältä...” Sen jälkeen ei tarvinnut keksiä virikkeitä. Lapset juoksivat polkuja pitkin, kiipesivät puihin ja kiville, keräsivät kiviä, käpyjä ja tikkuja, miettivät majan paikkaa ja uittivat kaarna- ja lehtiveneitä purossa. Olivat kuin kotonaan. Äänen taso vaimeni, sinne tänne säntäily ja turha mekastus loppui kuin seinään ja metsänhaltioiden ylläpitämä seesteisyys ja rauha laskeutui meidän metsäsuomalaisiin sydämiimme. Olen hyvin kiitollinen siitä, että tulevankin kotimme takapihan reunalta alkaa metsä. Ihan oikea, suomalainen Metsä.