Rakas Kotiväki ja Rakkaat Ystävät!

Terveisiä täältä Costa Blancalta! Sää on suosinut meitä, mutta sehän ei ole yllätys, siksihän tänne pääasiassa, varsinkin syksyisin, Suomesta matkustetaan. Hellettä riitti marraskuun alkupuolelle saakka ja vieläkin päivisin on aurinkoista ja mukavan lämmintä. Öisin joudumme tosin pitämään ilmalämpöpumppua päällä, ettei tule vilu ja aamulla ja illalla on syytä laittaa pitkähihaista päälle. Olemme nauttineet olostamme täysin siemauksin ja ehtineet koluta monta mukavaa paikkaa ja puuhailla yhtä sun toista. Joulua yritetään täälläkin kaupoissa jo tyrkyttää, mutta ei se oikein meihin tehoa, hiljaisuus, pimeys ja lumi puuttuvat. Parin viikon päästä onkin jo kotimatkan aika ja hyvä niin. On mukavaa päästä omaan kotiin takkatulen ääreen odottamaan, että sauna lämpenee. Alla muutamia kuvia syksystämme. Olette ajatuksissa ja pian nähdään!

t. karamellielli, Mies, Neiti Q ja Lokinpoikanen

Vaikkei niin rantaihmisiä ollakaan, niin tää on meidän suosikki paikallisista rannoista! Cala Capitan! Olen innostunut snorklaamaankin Lokinpoikasen kanssa!

Harrastaa pitää reissussakin, ettei tule aika pitkäksi. Äiti siis hortoilee ympäriinsä lenkeillään, mutta muu perhe on myös aktiivista porukkaa. Neiti Q kävi ratsastamassa La Palmera-tallilla, Rojalesissa. Tallia pitää Suomesta kotoisin oleva Pia Aho. Hepat ovat ihania ja ratsastaminen parasta, niin kuin aina. Perheen miesväki pelaa sählyä, eikun salibandya, mikä on erittäin eksoottinen laji täällä päin. Sitä pelaavatkin lähinnä suomalaiset, muutama ruotsalais- ja venäläisvahvistus on joukkoon uskaltautunut.

Centro Comercial Zenia Boulevard on meidän lähin shoppailumesta. Siellä on käyty kerran jos toisenkin, saa nähdä mahtuuko kaikki hankinnat matkalaukkuihin. Zeniassa on myös hyvä valikoima ravintoloita ja keilarata. Meidän perheen ei-niin-terveellinen perjantaiperinne täällä on suunnata Muerde La Pasta -ravintolaan syömään. Pastakuolema ei ole vielä yllättänyt, ähky pariin kertaan kyllä. Kyseessä on siis syö-niin-paljon-kuin-jaksat -tyylinen mättöpaikka.

 Lähistöllä on paljon mielenkiintoisia retkikohteita. Joistakin on vaikea saada tietoa mistään virallisilta sivuilta. Kannattaa kuunnella paikallisten vinkkejä. Myös netistä löytää vaikka mitä, kun jaksaa kysellä ja tutkailla. Yksi vähemmän tunnettu, mutta käymisen arvoinen paikka on "Simpukkatalo" Rojalesissa. Samalla voi katsastaa lähistön luola-asunnot (Cuevas del Rodeo), jotka ovat enimmäkseen taiteilijoiden työpajoja, tosin talviaikaan melko tyhjillään. Simpukkatalo on yksityinen koti, jonka isäntä on kerännyt vuosien ajan simpukoita rannoilta ja päällystänyt koko talon niillä. Isäntäväki on kuulemma hyvin ystävällistä ja kutsuu usein ihmettelijöitä tutustumaan taloonsa paremmin ja kertoo mielellään siitä. Pääsymaksua he eivät peri, mutta tapana on jättää tippilautaselle muutama kolikko. Meillä ei käynyt yhtä hyvä mäihä, eivät kai olleet kotona. Simpukkatalo löi kuitenkin ällikällä. Aivan käsittämätön työ ollut sen tekemisessä!

Luolakisut päiväunilla

Turrón-rekka vm. 1900-luvun alku.

Pääsimme perehtymään espanjalaisen jouluherkun, turrónen, tekemiseen Jijonassa (Xixona). Turrón tehdään manteleista, hunajasta, sokerista ja munanvalkuaisesta. Jouluaikaan sitä voi saada myös esimerkiksi sokeroiduilla hedelmillä tai suklaalla maustettuna. Espanjalaiset syövät sitä samaan tyyliin kuin suomalaiset suklaata. Paljon! Aito ja oikea turrón valmistetaan Alicanten lähellä Jijonassa. Sen ja muiden mantelimakeisten valmistusperinteet ovat keskiajalla, laajempaa tuotantoakin on ollut jo parin sadan vuoden ajan. Museossa pääsee katselemaan turrónen valmistusta, koska tehdas toimii samassa rakennuksessa, ja tutustumaan sen historiaan sekä tietysi ostamaan museokaupasta kassitolkulla herkkuja kotiin vietäväksi.

Santa Polan majakalta on huikeat näkymät! Täältä löytyi myös reissun ekat geokätköt.

Meidän huudi iltavalaistuksessa.

Hauskoja retkikohteita ovat myös Parque Palmeral Alicantessa ja Cabezo Gordo Murciassa. Ensiksi mainittu on aivan Alicanten keskustan lähellä oleva suuri puisto, jossa kasvaa nimensä mukaisesti palmuja. Puistossa voi vaikkapa soutaa tekolammella ja ajaa bmx-radalla, veneitä vuokrataan, pyöriä ei. Me söimme siellä isänpäiväpikniklounaan. Cabezo Gordo on kukkula, josta on louhittu ennen aikaan rautamalmia ja vielä ennemmin asutettu luonnon luolia neandertalilaisten toimesta. Vanhoihin kaivoskäytäviin saa mennä (omalla vastuulla), jos uskaltaa.

El Valle y Carrascoy

Yksi asia, jota olen jo pitkään Espanjassa odottanut, on vuorivaellus. En ole mikään kokenut vaeltaja enkä ole ihan varma haluanko sellaiseksi tullakaan, mutta kunnon patikkaretkestä jonnekin vähän kauemmas ja ylemmäs asutuksesta olen haaveillut. Enkä vähiten siksi, että ainakin kauempaa katsottuna joidenkin vuorten rinteitä peittää vihreä verho, joka muistuttaa erehdyttävästi metsää.

Castillo de la Luz

Jokin aika sitten sain vihdoin houkuteltua myös perheen kiinnostumaan patikkaretkestä ja niinpä toissa viikonloppuna pakkasimme eväät reppuun ja ajoimme Murcian kupeessa sijatsevaan El Valle y Carrascoy -puistoon. Alue on jotakin suomalaiseen kansallispuistoon verrattavaa, El Parque Regional. Se on noin 17 000 hehtaarin kokoinen suojelualue, johon kuuluu mm. Carrascoy ja Relojero -nimiset vuorenhuiput (1065 ja 609 m) sekä paljon ylämäkiä ja alamäkiä. Alueella on myös luostareita, vahtitornien ja linnoitusten raunioita ja muuta vanhaa ja uuttakin infrastruktuuria, joten mikään täysin koskematon luonnon reservaatti se ei ole. Mutta tuohon hehtaarimäärään mahtuu myös paljon villiä luontoa, patikkapolkuja, mäntyjä, kermestammia, katajia, petolintuja ja villisikoja. Kahteen viimeksi mainittuun emme onneksi törmänneet, mutta pari oravaa näimme kyllä.

Ylös!

Puistossa on kaksi opastuskeskusta, joista ainakin El Centro de Visitantes de la Luz on auki myös talviaikaan. Siellä on muuten hieno 3D-malli alueesta, johon kannattaa tutustua ennen kuin lähtee maastoon. Opastuskeskuksen pihaan pääsee autolla ja niin kannattaakin tehdä. Me jätimme auton piknik-alueen parkkipaikalle ja meiltä meni melkein kaksi tuntia ennen kuin pääsimme kyselemään karttaa ja reittisuosituksia. Mutta ei se oikeastaan haitannut, matkalla oli kaikenlaista mielenkiintoista mm. Castillo de la Luz -linnan jäänteet. Alueella on vähän huonosti opastetauluja ja reittimerkinnätkään eivät ole kovin selkeitä, mutta opastuskeskukselta saimme kartan ja todella ystävällistä palvelua ja neuvoja, miten pääsisimme parhaiten kiipeämään Relojero-huipulle. Miehen kanssa vaihdoimme pitkiä katseita, kun opas epäili, että neljän tunnin reitti olisi liian vaativa Lokinpoikaselle ja Neiti Q:lle. Ipanathan kyllä poukkoilevat kuin alppikauriit sellaisessa maastossa eivätkä yleensä hyydy matkan pituuteenkaan. Kaksi polvivaivoista kärsivää vanhempaa sen sijaan saattavat toisinaan vaikeroida, varsinkin alamäkiosuuksilla.

Kartta kourassa löysimme lopulta polun pään ja pääsimme itse asiaan. Polku oli kivinen ja mutkitteli ylös vuoren rinnettä. Lapset bongailivat oppaan neuvojen mukaan ensin kelta-valkoisia ja sitten puna-valkoisia merkkejä. Vai oliko se toisinpäin? Joka tapauksessa matka alkoi taittua, maisemissa ei todellakaan ollut valittamista ja itse olin ikionnellinen, kun löysin polun varrelta sammalta. Joudun ehkä sittenkin perumaan puheeni siitä, ettei Espanjassa ole oikeaa metsää. Ainakin melkein oikeaa on!

Murcia

Tunnin verran noustuamme oli aika pitää evästauko. Jo siinä evästelypaikkaa etsiskellessä alkoi mieleen hiipiä epäilys Relojerolle pääsemisestä. Eväitä oli kyllä repullinen, mutta meitä on neljä ja meillä oli nälkä. Olimmehan jo kolme tuntia könynneet ja enimmäkseen ylöspäin. Huipulle olisi vielä ainakin tunnin matka ja kai sieltä alaskin olisi tultava. Espanjassakaan ei ole katuvaloja patikkapolkujen varsilla, joten oli olemassa mahdollisuus, että alaspäin olisi pitänyt tulla iltahämärissä. Eväät katosivat repusta niin nopeasti, että äidin oikeudella ja kerrankin järjen ääntä kuunnellen päätin, että puoliväli sai tällä kertaa riittää meille. Hiukan harmittavaista, varsinkin kun jälkikasvu olisi intoa puhkuen halunnut kavuta ylös asti. Niin, ja minä myös. Ja ehkä Mieskin.

Alas mennessä päätimme vähän oikaista. Itse olen tunnetusti äärimmäisen huono pysymään merkityillä poluilla ja muu perhe on näköjään vähän samanlaista. Oikopolku meni kyllä sinne minne arvelimmekin, mutta olihan se tietysti aika jyrkkä. Omat polveni ovat synnynnäisesti vähän lenkut ja Mies loukkasi omansa muutama viikko sitten sählyssä, joten koville otti. Pari kertaa taidettiin tulla pyllymäkeä, mutta onneksi vain vähän matkaa. Koville otti myös se, että itse olin liikkeellä paljasjalkalenkkareissa. Vaikka vannonkin niiden nimeen niin metsäpoluilla kuin asvaltilla, niin seuraavalle vuoripatikalle muistan laittaa ihan oikeat vaelluskengät. Sen verran oli jalkapohjat ja varsinkin varpaat kovilla.

Niin lähellä, mutta kaukana - Relojero

Vaikka Relojero jäi tällä kertaa saavuttamatta, niin meillä oli oikein hyvä ulkoilupäivä. Saimme tuntitolkulla raitista ilmaa ja kauniita maisemia. Seuraavaa Espanjanreissua varten meillä on nyt El Valle y Carrascoyn kartta ja tieto siitä, minne auto jätetään ja missä on polun pää. Päätimme myös ottaa mukaan kaksi repullista evästä ja paremmat kengät. Sitten kiivetään ylös asti!

Ratoncito Pérez

Täällä Espanjassa on joko ilmassa tai ehkä vedessä jotain omituista. Lapsiltamme putoilee hampaita täällä tuhkatiheään. Viisi vuotta sitten Fuengirolassa silloiselta Neiti Ekaluokkalaiselta lähti puolessa vuodessa monta hammasta ja Lokinpoikaseltakin se ihan eka maitohammas vain muutamaa päivää ennen kotimatkaa. Nykyinen Neiti Q on tainnut vaihtaa kaikki vaihtamista vaille olevat hampaat eikä häneltä siis onneksi ole tällä reissulla pudonnut yhtään. Lokinpoikaselta sen sijaan lähti eilen jo kolmas hammas kuukauden sisään. Onneksi poika tykkää kovasti puurosta, muuta hän ei kai kohta pysty syömäänkään.


Espanjassa lasten irronneet hampaat hakee hiirulainen nimeltä Ratoncito Pérez. Kaverin ehkä tunnetumpi kollega on varsinkin englanninkielisissä kulttuureissa hääräävä Hammaskeiju. Suomessakin hiiri haki hampaita vielä silloin kun itseltäni niitä lähti. “Vie hiiri maitohammas, tuo tilalle rautahammas!” Jossain vaiheessa Hammaskeiju on työntynyt Suomessa hiiren tontille, koska meidän lapsemme ainakin ovat jättäneet irronneen hampaansa vesilasiin ja yöllä Hammaskeiju on käynyt vaihtamassa sen ensin euroksi, nykyisin kahdeksi. (Inflaatio?)

Vaan tokihan meillä täällä Espanjassa hammashommat hoitaa Ratoncito Pérez! Kerrotaan, että Ratoncito Pérez esiintyi ensimmäisen kerran espanjalaisessa sadussa 1870-luvulla. Kirjailija Luis Coloma sai vuonna 1894 tehtäväkseen kirjoittaa sadun Espanjan 8-vuotiaalle kuninkaalle, Alfonso XIII:lle, jolta oli juuri lähtenyt ensimmäinen hammas ja hän päätti käyttää tarinan päähenkilönä Pérez-hiirtä. Keksilaatikossa asuva sankarihiiri jäi elämään espanjalaiseen kansanperinteeseen ja hänet tunnetaan myös muissa espanjankielisissä maissa. Yleensä Ratoncito Pérez tuo hampaan tilalle lahjan, mutta Lokinpoikaselle hän on tuonut kahden euron kolikon, kuten Hammaskeiju kotona Suomessa toisi.