Una Espanjassa - ¡Otra Vez!

Elämä ja parisuhde on täynnä väärinkäsityksiä. Yhden sellaisen seurauksena olen nyt viikon pakannut yhtä kesää varastoon ja toista matkalaukkuihin.

Kesällä aloin varovasti vihjailla Miehelle, että olisiko syytä miettiä syyslomareissua ja varata matka kerrankin ajoissa. Mies ei oikein tykännyt ajatuksesta, eikä kuulemma viikon matkoista ylipäätään. Eihän sellaisella ehdi mitään tehdä eikä nähdä.

Myöntelin, koska ainakin siinä asiassa olemme samoilla linjoilla. Viikon lomalla ehtii juuri asettua aloilleen tai sitten juosta hiki päässä kaikki pakolliset nähtävyydet ja lähteä kotiin toipumaan loman rasituksista. Jotain puhetta käsittääkseni oli, että joskus, jossain vaiheessa, myöhemmin, voisimme viettää taas vaikkapa kaksi tai kolme kuukautta Espanjassa, syyslomalla voi remontoida kesämökkiä. Muutaman päivän kuluttua Mies ilmoitti Mummulle ja Papalle kahvipöydässä, että olemme lähdössä syksyllä pariksi kuukaudeksi Espanjaan.

Onneksi minä olen meistä se, joka on helpommin houkuteltavissa mukaan melkein mihin vain. Olin heti - tai viimeistään kahden sekunnin hämmennyksen jälkeen - taas kartalla. Totta! Espanjaanhan me lähdetään syksyllä! Mies oli ihan oikein käsittänyt, että varmasti haluaisin lähteä, jos hänkin haluaa ja töiden puolesta järjestyy. Itse olin väärinkäsittänyt, että joskus myöhemmin tarkoittaa seuraavaa vuotta tai sitä seuraavaa tai kymmenen vuoden päästä. Hullua, etten ollut ymmärtänyt, että se voi myös tarkoittaa kahden kuukauden päästä.

Lokinpoikanen ei ensin halunnut lähteä. Hän ilmoitti, että jää mummolaan. Neiti Q kysyi, joko voi alkaa pakata. Lokinpoikanen ei halua oppia espanjaa eikä ruotsia, joita lasten tulevassa koulussa pakostakin oppii, mutta voi kuulemma opettaa väärää kieltä puhuville suomea. Neiti Q alkoi välittömästi kerrata espanjaa ja odottaa innolla, että pääsee diskuteeraamaan muiden skandinaavien kanssa på svenska, onhan tässä opiskeltu ahkerasti ruotsia jo viisi - kuusi viikkoa uuden opintosuunnitelman mukaan. Neiti Q on toistaiseksi pysynyt nahoissaan ja pikkuvelikin on alkanut jutella siihen malliin, että oikeastaan reilu kymmenen viikkoa Espanjassa on aika kiva juttu.

Pakkaamisessa vaikeinta on legot. Lokinpoikasella on niitä karkeasti arvioiden 1,5 kuutiota. Kaikkea ei voida ottaa mukaan, vaatettakin pitää olla ja raakalakritsijauhetta. Lokinpoikanen myös kammoksuu ajatusta legojen viemisestä kodin seinien ulkopuolelle, nehän voi hävitä. Tähän mennessä, joka ikisellä yli kaksi päivää kestäneellä reissulla, jolla ei ole ollut legoja mukana, olemme joutuneet etsimään sellaisia myyvän kaupan, koska Lokinpoikasen vieroitusoireet käyvät sietätämättömiksi. Hän purkaa hotellihuoneiden huonekaluja, sahaa ravintolassa voiveitsellä pöytää, kerää kadulta jokaisen bongaamansa ruuvin ja mutterin ja aiheuttaa vaaratilanteita syöksyessään kadun yli klemmareiden perään. Kaikesta tuollaisesta tilpehööristä voi nimittäin legojen puutteessa rakennella vaikka mitä.

Kolme päivää Mies ja minä olemme vuorotellen tonkineet legolaatikkoja Lokinpoikasen assistentteina ja yrittäneet löytää osia niihin rakennelmiin, jotka hän on päättänyt riskeerata kadotukselle ja ottaa mukaan. Melkein samanlaiset osat eivät kelpaa, niiden pitää olla oikean värisiä. Lokinpoikanen huomaa kaikki huijausyritykset ja epäilen, että hän myös tunnistaa mihin rakennussarjaan mikäkin harmaista litteistä nelosista kuuluu, koska välillä ihan oikeanlaiselta näyttävä osa menee hylkyyn ja pitää etsiä tilalle toinen samanlainen. Tänään menen täällä Suomessa kauppaan ja ostan pari uutta pakettia, joiden sisällön kippaan suoraan matkalegolaatikkoon. On tässä vähän muutakin puuhaa kuin uiskennella legojen seassa kaiket illat.

Matkalla kotiin

Minulla ei ole enää Espanjasta paljoa kertomista, vaikka kertomatta onkin jäänyt aika paljon asioita. Mutta meidän Espanja alkaa kohta olla kasassa, ainakin tältä erää, ja kaikki muut voivat löytää oman Espanjansa, jos tahtovat. Meidän Espanjastamme löytyi tiivis perhe, joka viihtyy keskenään. Sieltä löytyi lisää kunnioitusta ja rakkautta puolisoa kohtaan. Elämän tarkoitusta ei valitettavasti löytynyt eikä kärsivällisyyttä tai muitakaan hyviä ominaisuuksia ole edelleenkään siunaantunut, mutta niiden sijaan löytyi usko siihen, että pärjäämme hyvin jo olemassa olevillakin avuillamme. Auringon alta löytyi myös hankaluuksia, homeongelmasta koti-ikävään, mutta ne eivät oikeastaan ole kovinkaan merkittäviä, kunhan meillä on toisemme. Espanja opetti meitä löysäämään kiristävää pipoa ja huomaamaan, että vaikka kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan, niin se ei välttämättä ole paha asia.

Espanja yllätti toimivuudellaan ja sillä, että ihmiset välittävät toisistaan, apua uskalletaan tarjota ja myös pyytää. Se yllätti betonisilla lenkkipoluilla, joilla kohta-jo-keski-ikäisen lenkkeilijän polvet ja lonkat uhkaavat hajota kappaleiksi. (Muuratharju, here I come!) Espanjan aurinko antoi tuoreita mansikoita helmikuussa ja uusia ryppyjä silmäkulmiin. Espanja antoi myös uusia ystäviä, jotka ainakin kappaleen matkaa kulkevat kanssamme tästä eteenpäin.

Nyt pää alkaa täyttyä viimehetken suunnitelmista ja kotiinpaluun odotuksesta. Meillä on vielä näkemättä ja tekemättä paljon. Ensi viikolla menemme Madridiin, sitä seuraavalla lähden lasten kanssa käymään Tetuanissa, Marokossa. Haluamme myös kiivetä Pico Mijakselle ja ruskettua kunnolla, ettei kukaan pääse sanomaan ”Oletteko te olleet koko talven sisällä vai miksi te olette noin valkoisia?!” Kaikkea ei onneksi tarvitse ehtiä näiden viimeisten viikkojen aikana, sillä hyvin suurella todennäköisyydellä käymme Espanjassa vielä useita kertoja. Ja vaikka kolmen viikon päästä keskellä yötä alkava kotimatkakin hermostuttaa jo nyt, on kotiinpaluu tällä kertaa paljon jännittävämpää kuin pelkkä matkalaukkujen purkaminen.

En ole koskaan nähnyt sisäpuolelta sitä kotia, jossa muutaman viikon päästä asun! Ohi olen kyllä mennyt monesti, onhan kanoottimmekin pitänyt kesämajaa aivan tulevan kotimme nurkalla jo monta vuotta. Tulimme jo syksyllä siihen tulokseen, ettei rakentaminen ole meitä varten. Koska ei ole aikaa eikä osaamista ja innostuskin alkoi jo hiipua, myimme tontin ja jäimme odottamaan sitä oikeaa. Se oikea löytyikin nopeammin kuin olimme arvelleet ja tietysti juuri sieltä, mistä emme olleet edes etsineet. Mäen päällä olevan omakotitalon sijasta muutammekin järven rannalla olevaan rivitalokotiin. Valokuvien perusteella arvasin heti, että olimme löytäneet etsimämme. Ja niin suuri on luottamukseni Mieheeni, etten epäröinyt antaa hänelle valtakirjaa asuntokauppojen tekemiseen puolestani.

Nyt täysi on yö
tähdet loistaa kuin miljoona vuotta sitten
Minä valmis oon lähtemään
ja tie vie kotiin
Enkeleiden laulu alkoi soimaan
minä kuuntelen yötä ja sielu se kerää voimiaan

(Kaija Koo: Matkalla kotiin)

                        ¡Adios! ¡Hasta luego!

Jep. Puoli vuotta ei ole pitkä aika. Se ei muuta ihmistä välttämättä ollenkaan, mitä nyt antaa muutaman uuden rypyn ja harmaan hiuksen. Mutta se on tarpeeksi pitkä aika huomata, että koti on siellä, mistä on lähtenyt. Kodin voi tehdä minne maailmassa tahtookin, ja minä tahdon kotini Päijänteen rannalle Muurameen, yhdessä lasten ja Miehen kanssa. Minä olen nyt matkalla Kotiin. Ystävät, täältä tullaan! Hei hei, Espanja! Nähdään taas joskus!

Koulussa kotona ja maailmalla

Juhuu! Meillä alkoi talviloma! Loma tulee tarpeeseen, vaikkei ulkopuolinen ehkä eroa nykyiseen normiolemiseemme huomaisikaan. Mutta lomaviikolla pidetään koulukirjat tiukasti kaapin piilossa eikä ainakaan tietoisesti yritetä edetä missään asiassa. Sitä paitsi, huomenna kylään tulee hartaasti odotettuja vieraita, mummo ja pappa Pohjois-Karjalasta. Eihän siinä ehtisi koulujuttuja edes miettiä!

Kotikoulu on sujunut aika hienosti. Ja ehkä olen salaa tyytyväinen, että asiat ovat nyt näin. Tietysti olisi vielä hienompaa, jos valinta olisi ollut vapaaehtoinen ja harkittu, mutta ainahan se elämä tällaista on, koskaan ei tiedä, mistä illalla itsensä löytää, kun aamulla silmänsä avaa. Olen huomannut, että olen sentään loppujen lopuksi oikein sopeutuvainen ja valoisa luonne, vaikka joitakin asioita on aluksi hyvin, hyvin vaikea niellä.

Parasta kotikoulussa on se, että saa itse huomata kuinka oma lapsi oppii asioita, on kiinnostunut maailmasta ja pohtii sitä, palaa halusta tietää ja osata. Vaikeinta on pitää itsensä aisoissa, ettei tapa toisen innostusta liialla tieto- ja tekemismäärällä. Yllätyin siitä, etten suinkaan kärsi ideoiden vähyydestä, kuten pelkäsin, vaan ihan päinvastoin. Keksin näköjään lisätehtäviä niin paljon, että voisimme heittää kirjoilla vesilintua. Positiivista on myöskin se, että yhtenä päivänä voidaan tehdä viisi sivua matematiikan tehtäviä ja vielä lisätehtävät päälle, jos pieni koululainen niin haluaa. Ja seuraavana päivänä voidaankin sitten hyvällä omalla tunnolla lähteä vaikka patikkaretkelle Mijakseen oppimaan ihan muita asioita, koska matikka tuli hoideltua jo edellisenä päivänä. Hankalia tilanteita taas saattaa syntyä, kun jaloissa pyörivä pikkuveli kärttää siskoaan leikkimään, äitiä lukemaan tai oppilas yllättäen kieltäytyy tekemästä mitään, mitä äiti-opettaja ehdottaa.

Tavallisesti teemme joka arkipäivä vähän matematiikkaa ja äidinkieltä. Toisinaan yhdessä kaverin kanssa, mutta useimmiten yksin. Lapset haluavat kuulemma mieluummin käyttää yhteisen ajan leikkimiseen. Perheemme pää on täysverinen matemaatikko ja keksii Neiti Ekaluokkalaiselle visaisia pulmia ja hauskoja pelejä, joilla esimerkiksi kymmenylitysten opettelu sujuu kuin leikki. Olen kieltänyt Miestä opettamasta lapselle vielä derivointia.

Muuten vastuu sekä matematiikan tehvävien tekemisestä että muusta koulunkäynnistä on minulla. Koululainen itse pitää päiväkirjaa, johon kirjoitetaan muistiin mitä milloinkin on tehty, tehdään tehtäviä sekä liimataan askarruksia ja piirustuksia. Vihko toimii myös ympäristö- ja luonnontiedon sekä uskonnon oppikirjana. Siitä jää mukava muisto itselle ja sen voi näyttää Ulla-opelle, kun palaamme Suomeen ja oikeaan kouluun. Äidinkieltä opettelemme paitsi Pikkumetsän Aapisen ja tehtäväkirjan avulla myös vaikkapa lukemalla Harry Potteria, kirjoittamalla sanelusta ostoslistoja ja askartelemalla loru- ja tavutuspelejä. Varsinaisten ”oppituntien” ohella olemme alkaneet muutenkin keskustella Neiti Ekaluokkalaisen kanssa erilaisten tekstien sisällöistä ja merkityksistä sekä pohtineet sanojen merkitystä ja etymologiaa. Arkipäivään voi ujuttaa uskomattoman määrän pieniä tehtäviä ja keskusteluja, jotka tukevat koulussa opittuja asioita. Tänäänkin kaupassa mietittiin, että jos kaksi kiloa appelsiineja maksaa euron, niin mikähän mahtaa olla niiden kilohinta? Olenkin nyt 35-vuotiaana huomannut, että koulussahan ihan oikeasti oppii kaikenlaista hyödyllistä...

Ote Neiti Ekaluokkalaisen päiväkirjasta

Ja päinvastoin! Kun lähtee muualle ihmettelemään, niin voi oppia jotakin, josta on hyötyä koulussakin. Olemme tähän mennessä retkeilleet pari kertaa lähikylään, Mijakseen, ja näillä reissuilla on tullut opittua yhtä sun toista tärkeää. Puhun siis monikossa, koska olen mielestäni oppinut itsekin paljon. Mukana retkillä meillä on kirjat Espanjan villikukista ja Costa del Solin vaellusopas, joista irtoaa paljon tietoa alueen historiasta ja kasvillisuudesta. Eläinpuistossa Neiti Ekaluokkalainen lajitteli sujuvasti elukoita nisäkkäisiin, matelijoihin, kaloihin ja lintuihin. Erityisen hienon retken teimme ystävänpäivänä Nerjaan, jossa on valtava tippukiviluolasto. Kovin syvällistä geologian tuntemusta ei ehkä ekaluokkalaislta vielä edellytetä, mutta tiedän erään 7-vuotiaan, joka erottaa ainakin stalagmiitin ja stalagtiitin toisistaan.

Että voitte huokaista siellä kotona helpotuksesta! Olen saanut mielenrauhani takaisin ja säilyn siis ainakin toistaiseksi järjissäni. Myös molemmat lapset näyttävät sopeutuneen tilanteeseen loistavasti ja osaavat ottaa siitä ilon irti. Isosisko kertaa usein päivän aikana oppimaansa parhaalla mahdollisella tavalla eli kertomalla siitä pikkuveljelleen, joka esittää sitten yhteenvetonsa äidille. Jos tarina ei ole muuttunut ihan hirveästi siitä, mitä aamupäivällä olen tullut sanoneeksi, voin olla oikein tyytyväinen sekä itseeni että lapsiini.